Mut koulun ahdas tunkka-ilma
Söi hennot voimas nuorena.
(Jos tiesin tuon, en pois ois vienyt
Sinua luonnon rinnoilta.)
Jo laulus elpyi — surkastuikin
Taas niinkuin touko kylmyyteen.
Mut koulutunkan jätettyäs
Heristyi henkes uudelleen.
Taas lapsimieles puhdas into
Säteili vapaudessaan,
Ett' ystäväsi tuolla täällä
Sinusta toivoi parhaintaan.
Nyt itselles et rauhaa suonut,
Vaan luonnosta ja kansasta
Ja ajanvirran pyörtehestä
Kokoilit kauniit' aarteita.
Ne niinkuin tähtimaailmasi
Valaisi mieles taivasta
Ja armahalle kansallesi
Ne kerran tahdoit tarjota.
Mut voimas sortui innon alle,
Kuin hento ratsu juoksussaan
Ja aartehias isänmaalle
Et ehtinytkään tarjoomaan.
Niin sorruit niinkuin työmies sortuu,
Aseensa vasta takonut,
Ja työhön nähnyt pystyviksi,
Mut silloin käsi rauennut.
Halusit silloin hartahasti:
"Niin mielelläni eläisin!"
Sukusi rukoili ja itki
Ja morsiames kiihkeimmin.
Mut taipumaton oli taivas
Ja Herran korvat lummessaan:
Hänt' ehkä väärin kiusasimme,
Hän kenties teki parhaintaan.
Niin moni huima hurjaellen
Elänyt harmaapääksi on.
Miks sortui häness' ennen aikaa
Elämä siivo, nuhteeton?