AINO.
Äiti, äiti! peitä tyttös,
Paina maahan marron alle!
Tuo ampui likaisen nuolen,
Polttavaisen myrkkypiston.
Se syöpi sydänvereni,
Imeksii iloni virran
Kuin lukki. Jo peitä, äiti! —
Mit' olen pahoja tehnyt?! — —
Äiti!
TAINA.
Viihdy, lintuseni!
Kerron kaskun. — Heinikossa,
Kukkaniityll' istui lapsi,
Äidin polvelt' äsken päässyt,
Siin' iloitsi, nauroi, leikki.
Niin sihahti ruoho — sieltä
Musta kyy läheni lasta —
Pisti pientä — pois suhahti:
Lapsi parkaisi pahasti! —
Syytöntäkin pisti käärme.
AINO.
Miksi noin on tuhma luonto?
TAINA.
Liekö tuhma vaiko viisas,
Vaatinut on valvehille,
Aseihin, sotajalalle,
Voittosille luonnon kanssa.
AINO.
Ihmisten ilettävien. —
Minut peitä, äiti, noilta,
Niit' en kestä.
TAINA.
Piilosilla
Et karaistu kestäväksi.
Voimia elämä luopi.
AINO.
On elämä nurja, julma
Ryöstövalta.
TAINA.
Viihdy, lapsi!
Tyynny kuin tuo lähde tuossa.
Siit' annan sinulle vettä. —
Kas niin, rauhoitu! Nyt silmäs
Kirkastuu kuin lähde tuossa,
Täm' on, tiedät, uhrilähde.
Pyhä on voima sen vedellä.
Pyhä on tässä tuomilehto —
Tunnetko väkevän tuoksun?
Tuometarten hengitystä.
Tuolla pulska Pihlajatar
Kukkansa suvelle säästi. —
Käypi niin keveä tuuli,
Raitis, lämmin. Se sulosti
Poskias sukostelevi.
Näetkö kuvasi tuolla
Lähtehessä? Siit' iloitse,
Ett' olet verevä, nuori!
Iloitse ilon ajalla,
Vielä kukkuvi käkesi!
Nyt kevät on tuolla — tässä.
Kuuletko? — Kas siellä rastas!
AINO (ihastuksissa).
Äiti, äiti!
TAINA.
Lintuseni!