AINO.
Näinkö nuorna peitetään
Hunnun alle kaunis kutri?
Jäisi kuutamot komeat,
Päivät päivist' armahimmat,
Kukkaset kotipihalle,
Marjatkin kotimäelle —
Näinkö nuorna?
Kaulaten äitiään.
Äiti, äiti!
TAINA.
Mene huima huolinesi!
Paistavi Jumalan päivä
Muuallenkin maailmassa,
Ei isosi ikkunoille.
Myös on marjoja mäellä
Ilmassa etempänäkin,
Ei aina ison ahoilla.
Vasta on kevättä luonto
Käkösen kukahtaessa;
Vasta on mielesi metenä
Armahan asuntomailla.
NUORI JOUKO.
Kuulet äitis! — möinkö yksin?
AINO.
Sysi on musta mulle mettä.
Kuku kuoloa käkeni!
Meret suuretkin sulavat,
Ei sula sydänsuruni.
NUORI JOUKO.
Pois pakenen silmistäsi.
Sukuni häpeän kostan
Laajasuulle laulajalle.
TAINA.
Heitä jo kamala kosto! —
Riehuessas riihotonna,
Särit lasna sääriluusi —
Särit vanhempas sydäntä.
Vaan kun nyt isona lasna
Kulkiessas maailmassa
Teet tuhoja tuhman lailla —
Poltat mieltäni pahemmin.
NUORI JOUKO (uhkamielin).
Viel' on nuolia varalla,
Sulkapäitä, myrkkyisiä.
Niillä väijyn Väinämöistä
Kärppänä kiven kolossa;
Joka askelta ajelen,
Kunneka nopea nuoli
Voitti, mit' en lauluin voita. —
Sisko kultani, hyvästi!
Menee oikealle.
VANHA JOUKO.
Meni, mik' on mennäksensä.
Ei pysy panentamieli. —
TAINA.
Armas Aino tyttöseni,
Nyt asetu morsioksi
Kuin nuo kukkaset kedolla.