AINO.
On niin tuskallista, äiti.
En tiedä mitä sanoisin.
Ymmärsit minua ennen,
Minä ymmärsin sinua.
Nyt en puoltakaan tajua
Neuvoistasi. Etkä tunne
Nyt kuin ennen tunnettani.
Kun menen mäelle yksin,
Metsän tuulille puhelen,
Taikka lausun lintusille,
Ne minua ymmärtävät,
Minä niitä.
TAINA.
Tuulosille —
Metsän puille — lintusille.
Niin, menekin, viivy hetki,
Viihdytä sydän-alasi
Lainehuiset läikkymästä.
Aino poistuu.
TAINA (Vanhalle Joukolle).
Näitkö nuo siniset helmet
Sekä vitjat kultaviplat
Oman tyttösi povella?
VANHA JOUKO.
En näkisi näytettäissä
Helmiäsi, kultiasi,
Noita naisien koruja!
TAINA.
Näkisit hyvinkin, luulen,
Kun tietäisit tyttäresi
Kanneksivan kaulallansa
Lempilahjan laulajalta.
JOUKO.
Suvannonko sulho —?
TAINA.
antoi
Lahjaksi korut tytölle,
Ainon itse tietämättä.
Kevätjuhlassa kedolla
Kävelimme, niin pujotti
Väinö noin käteeni lahjan,
Lausui: annahan tytölle.
JOUKO. Se oli suuren miehen lahja. —
TAINA.
Jota ei hylätä henno. —
Mutta nyt sisälle käymme.
Paremp' on tytön nyt yksin
Rauhoittua. Kenties kohta
Väinö tääll' on. Moista miestä
Odotamme orren alla,
Ei pihalla.