VANHA JOUKO.
Totta, totta.
Mut minuss' on outo tunne:
Aina kun lähell' on onni,
Vaara väijyvi lähinnä.
TAINA.
Taatto auta, väistä vaara!
Menevät pirttiin.
AINO (tulee vasemmalta).
Pois menivät vanhempani.
Miks' ovat minulle kahle
Omaiseni — äitinikin?
Nyt hengitän keveämmästi:
Luonto suo minulle rauhan.
Ei pakoita tuntoani,
Ei sano: rakasta tuota,
Tuota ei vihata käske.
Luonto suo sydämmen luonnon
Oikeuttansa ajella.
Täällä nyt rakastan teitä,
Kotituulet, lehto, lähde.
Rakastan kotiväkeä,
Veikkoakin hurjapäätä.
Kirriäkin. — Kirri rukka!
Elätkö? Oletko kuollut?
Kuollutko poloinen Kirri! —
Olit niin hyvä ja häijy.
Rakastitkohan minua?
Minäkin ehkä sinua.
Rakastinko? — tietäisinkö! —
Muut sanovat — min' en tiedä.
Mut tuli kevät iloinen,
Toi iloisen uhrijuhlan
Leikkinensä, lauluinensa —
Suruinensa.
Siell' ihastuin, innostuinkin
Lauluihin ja laulajahan.
Ne sanat valon suloiset!
Ne silmät sinen valoiset!
Moist' en ollut kuullut, nähnyt.
Huomannut en muita silloin,
Näin ylinnä Väinämöisen
Kuin käen hopearinnan
Kukkulalla kuusikossa.
Se oliko rakkautta? —
Muut sanovat — min' en tiedä.
Mutta voittanut on Väinö
Veljeni — häneltä siskon!
Minut? — Väinö? — Näinkö nuorna
Lohkaistaan kotoa koivu.
Pyhän lehdon liepeheltä?
Ryöstetäänkö? Kenties kohta
Tempaisee tukeva koura
Vyötäröistä pienen linnun.
Viepi kuin vihainen tuuli
Myrskyn suuhun.
Hän on uljas ja väkevä
Sankari: ei käytä kieltä
Kosiessa, vaan tekoa
Reipasta. Vapisen häntä
Turvatonna, puoltajatta.
Joko kuulen? — - hän tulossa!
Piilotainpa tänne.
Menee puitten varjoon; Väinö ja Kouki tulevat.
VÄINÖ.
Tässä
Se suloinen uhrilehto,
Jossa liikkunut on Aino.
Olisin ilmassa kotka
Taikka kyttä kuusen alla,
Niin otus ei oivaltaisi:
Kuuntelisin lintuani
Mitä laulaisi haluja.
Toivoisi toverikullan,
Minä astuisin esille. —
Miks epäilen onneani,
Voittoani, itseäni? —
Arpoisinko, onnistunko? —
Tämäpä tukala hetki!
En ole kokenut ennen
Tätä pelkoa pahaista,
En sodissa suurimmissa. —
Seisohan takana, Kouki! —
Käynkö nyt tupahan tuonne
Vaiko tässä vartioisin
Tytön kaunosen tuloa?
KOUKI.
Mies olet, uros parahin,
Toki turhasta tutiset.
Miksi arvoja kyselet?
Tyttö on voitettu, omasi.
Kun löydät, sylihin riistä,
Viemme vinhasti kotihin.
VÄINÖ.
Väkisinkö rakkautta?
Sulle outo on tilani.
Tämä se kysyvi miestä. —
Tuosta taitan kukkasia,
Ne ripottelen polulle.
Kävisi tuvasta tyttö
Lähtehelle — ne näkisi,
Ottaisi yhdenki niistä:
Se hyvää jo ennustaisi.
Sen sitoisi rinnoillensa:
Se jo tietäisi parasta.
Ripottelee kukkia lähteelle päin.