KULLERVO.
En usko epattonaista,
Ampuu.
Tuosta nuoleni lähetän!
Ilvo parahtaen horjuu ja kaatuu.
Kuin salama sattui isku.
Kuole, korskea emäntä!
ILVO (kuolintuskissa, hätääntyneenä, lopulta katkerana).
Taivas armosi lähetä,
Mettä pilvistä pirota
Voitehiksi vammoilleni.
Sepon itsensä iloksi,
Orjan kiusaksi katalan!
Ammu taatto taivahasta
Suurimmalla jousellasi,
Nuolella tuliterällä
Tuo kurja Kalervon poika
Halki hartiolihojen!
Työnnä Tuonelan ahoille.
Manan karjan kaitsijaksi,
Niin hänelle siellä laitan
Leivän limsiökivestä
Puuttumatta purtavaksi.
KULLERVO.
Elä, taatto, tuota kuule,
Suuren sortajan kiroja! —
Kuule sorretun sydäntä,
Anna kuolla armottoman!
ILVO (kauhistuneena).
Kuolenko —!
KULLERVO.
Hyvinkin kuole!
Sija on maassa mennehillä
Mahtavimmankin venyä.
ILVO.
Missä Ilmari ja Anja?
Missä kaikki mun omani? —
Tuolle kostakaa, jumalat!
Kuolee.
KULLERVO (yksin).
Hän nukahti. Siin' on loppu.
Veikö mahtinsa keralla?
Jäikö kunnia jälelle?
Minkä käärme purtuansa,
Kuoltuansa — sen tämäkin
Muistoja minulle jätti. —
Mutta nyt vapaana seison,
Tien alussa, työn alussa,
Itse käskijä omani,
Itse käskyntäyttäjäni,
Kypsi uusihin tekoihin,
Kostotöihin.
Salot laajat on samota.
Nyt sotajalalla seison:
Maailma minua vasten,
Minä vasten maailmata.
Metsästä kuuluu:
"Täällä, täällä! Hän on täällä!"
Nuo ovat isännän koirat,
Nuuskivat mun jälkiäni.
Tuot' en joukkoa vapise!