KULLERVO.
Kotini, sukuni löydän!
Vanhempaniko elossa?
Kun kerrot, rutosti kerro!
ILLI.
Muistat eilisen elämän:
Untamo keralla Väinön
Kävi Ilmarin kotona?
KULLERVO.
Tuon kirotun päivän muistan.
Siit' emännän valta alkoi.
ILLI.
Silloin kuuntelin kodassa,
Kuinka raskasluontoisesti
Unto Väinölle valitti,
Että päivin on levoton,
Öin uneton —
KULLERVO.
Miksi? Miksi?
ILLI.
Kun ajalla veljesvainon
Hän sodassa sortuneissa
Ei Kalervon päätä nähnyt.
KULLERVO.
Ei nähnyt Kalervon päätä! —
Viel' enempi!
ILLI.
Muut' en kuullut.
KULLERVO.
Mutta missä on Kalervo,
Missä mun sukuni suuri?
Mulle neuvoa lupasit!
ILLI.
Kerran iltamyöhäsellä
Uunilla sokea ukko,
Jok' oli paimen ennen ollut,
Sun sukusi vainot kertoi:
Kuinka Untamo kukisti
Isosi Kalervon joukot,
Sinut orjaksi anasti. —
Jo silloin sinua säälin. —
Mutta tarkoin hän takasi,
Että on Kalervon perhe
Elossa Lapin rajoilla,
Köyhänä kalastajana.
Tienkin hän opasti mulle
Korven, vaaran, virran viertä,
Kuvasi kalaisen rannan,
Jossa on koti Kalervon.
Sen sinulle neuvon — lähde!