Seuraa toisia.
ILLI (viimeisenä, yksin).
Arpani on lyöty: mieron
Laaja selkä on kotoni,
Sepon luona ei sijani
Tästä päivin. — Jo tulevat:
Poistuu. — ILMARI ja ANJA parin TYÖMIEHEN keralla tulevat.
ILMARI.
Täältä paimentorven kuulin,
Eikä ihmist' ainoata.
Karja vastahamme kulki,
Mihinkä emäntä eksyi?
Paimenen eväs on tuossa —
Missä paimen? — Missä miehet? —
Työväkeni? — Entä Illi?
Siimeksessäkö venyvät? —
Ohi on päivällislepokin.
Viihtyivät minulla ennen
Väkijoukot vääntämässä,
Vaikka tarvitsin satoja!
Miehilleen:
Tuolla työnne — nyt käsiksi!
Miehet käyvät toimeen palolla.
Mikä on kumma työväessä —?
ANJA.
Viisi, kuusi hallavuotta
Ei kovemmin koskettaisi
Kalevalan vainioita,
Kuin tuon korkean emännän
Tulo Ilmarin talohon:
Kodistasi, kaunis veljyt,
Siit' asti sopu hävisi,
Siit' asti lumikeränä,
Kylmänä, mojottavana,
Kasvoista kovan emännän
Työväelle päivä paistoi.
ILMARI.
Sisko, liikoja latelet.
Tunnen, kallis on sinulle
Veljesi etu ja onni,
Kunnia ja kuulu maine.
Siksi muut mun rinnallani
Näet varsin vaillinaisna,
Heissä suurennat jokaisen
Varjon — varjelet minua.
Maailmassa et minulle
Näe naista vertahista.
Mutta mun vikani sulle
Näyttävät näkymätönnä,
Kuin on varjot auringossa.
ANJA.
Näen kylläkin vikasi:
Olet liian armollinen.
Mutta ilkimys on Ilvo.
ILMARI.
Tuotako sanelet, sisko!
Sinut lempeäksi luulin,
Kuin sopi suvantolaisen —
Nyt vihasta kiehut! —
ANJA.
Moiti!
Oikeutta, lempeyttä
Puolustan vihoihin asti.
Itkee.