KALERVO.
Olisit, kurja, itse kuollut!
Haudattu vesihakona.
KULLERVO.
Tuonne syöksyi sisko raukka
Vuoksen vaahtoisen omaksi.
HIEPRA (Poterolle).
Paetkaamme tuota miestä.
POTERO.
Hän on hiisi hirviöitä.
KALERVO (kamalasti).
Kirottu jumalten hylky,
Maan katala, kansan rutto!
Tuota räähkän tahrimata
Pojakseni en omista.
Mene sinne silmistäni,
Kussa ei kuuta, aurinkoa
Eikä tähtien valoa.
En voi voitoista iloita
Pojan raiskojen tekijän
Enkä luota kostotöihin
Miehen itse kostettavan.
Pois palaja, vaimo vanha,
Käy kotia kuollaksemme!
Ei Kalervon heimo kuollut
Toisen veljen vainotessa.
Vasta on sortuva sukumme
Vioista oman veremme.
Aika on sydämmen haleta
Tunnossa kamalan tuskan.
Tuoss' elä enempi itke —
Tuota ruttoa pakene!
Kalervo, Potero ja Hiepra poistuvat.
KULLERVO.
Voi, ettet minua, äiti,
Synnyttyäni tuhonnut.
Minkä surman nyt valitsen?
Meren haukea haenko
Vaiko sutta suon selältä?
ARMI.
Surmalle jos suistunetkin,
Siit' ei siskosi palaja.
Vaan pakene raihnojasi
Salon synkimmän sisälle.
Siellä vuosia monia
Viivy, kärsi katkerata
Rangaistusta rinnassasi,
Kunnes aika tuo apunsa,
Kuluttavi kurjat muistot,
Taas palajat paikoillesi,
Pestynä pahoista töistä
Katumuksen kyynelissä. —
Itket kuin imevä lapsi!
Sulla vielä on sydäntä.
KULLERVO.
On sydäntä surrakseni.
Kohoten.
Mut on kostonkin sydäntä.
En voi korpehen vajota
Toimetonna, tarmotonna.
Rintani palava kiihko
Sotatulta roihuavi.
Sen rajupaloksi päästän,
Sillä kostan korkeasti
Isän kohlut, maammon mahlat,
Kiitän Untamo urosta
Kurjist' orjanpäivistäni.
ARMI.
Nyt elä sotia jatka,
Syyllisenä, tahrattuna,
Nyt epäilen onneasi.
Tuossa kun näen sinua,
Veljesvainojen verestä
Kasvaneena, kauheana,
Hillitönnä, hurjamiellä,
Niin vapisen vainotöitä,
Kammon kaikkia sotia. —
Kenties sortuisit sodassa.