IMMO.
Louhen uljasta sukua.
En sinua siltä säiky.
Tääll' on suuret kihlajaiset,
Tupen täyttäjäiset, täällä
Pyhän kosken partahalla.
Täällä vanhastansa vahvat
Isketty on lemmenliitot
Eri heimojen välillä.
Minkä taatot tappeluilla,
Kostolla, kateudella
Särkivät sukuväliä,
Löivät haavoja syviä,
Sen lapset sulolla lemmen
Voitivat, paransivatkin.
Puukko, rauhan työkalumme,
Miekan sorrokset sovitti.
Taaskin on tekeillä roihu,
Kokkovalkea komea,
Liekin lennolle jalolle
Suomen lahkojen sovuksi.
Taäll' on kaiken keskustana,
Tähtisilmänä sulona,
Urhojen vesivalona
Pohjolan ihana immyt.
AILA.
Hänkö täällä?
IMMO.
On tulossa.
AILA.
Sinäkin sitä ihailet.
IMMO.
Kalevalan kunniata,
Suomen onnetart' ihailen.
AILA.
Onnetarko? Ken omisti
Oikkuisimman impyeistä?
Ken Kalevan sankareista?
IMMO.
Neittä kilvan on kosinut
Veljekset: Vakava Väinö,
Ihmeseppo Ilmarinen
Sekä lieto Lemminkäinen.
Emo tyttönsä lupasi
Laulajalle kuuluisalle,
Kun takoisi onnensammon.
Impi itseppä halusi
Suurta seppo Ilmaria,
Tuhattaitoista urosta —
Emo vaati onnensammon.
Tytön taatto, vanha Turjo,
Jota horjuttaa humala,
Suositti kotivävyksi
Lietomieltä Lemminkäistä,
Mutta toivotti salassa
Hänet surman sulhaseksi, —
Laittoi Tuonelan joelle.
ERÄS JOUKOSTA.
Tämä on tuttua monelle.
Kuuluu: "tuttua, tuttua".
IMMO (jatkaa).
Laulaen ei synny sampo
Itse Väinönkään uhalla,
Eikä juoden ja tapellen,
Vaikka Kaukokin kysyisi.
Tarvitahan työn-urosta,
Älyn sepposankaria.
Siksi Väinö veljyensä,
Itse Ilmarin lähetti
Oman päänsä päästimeksi
Pohjolahan. —