Heleenan viimeaikuinen alakuloisuus ja sairasmielisyys alkoi kuitenkin entistä enemmin äitiä murheuttaa. Varsinkin edellä kerrotun illan harhailun jälkeen kohteli äiti tytärtänsä säälitellen ja tavallista hellemmin. Eliinakin teki parastansa hankkiessa perheesen sopusointua ja jos mahdollista iloisuuttakin, vaikka näytti ikäänkuin häneenkin olisi tarttunut jotakin sisaren alakuloisuudesta. Taikka tuprutti sitä savua hänen oman sydämensä lieska. Ainoastaan nuori ylioppilas jäi noista kotimurheista osattomaksi. Näinä aikoina kuljeksi hän viikon varret pitejällä tutkiellen paikkakunnan tapoja ja kielimurretta. Sen ohessa hän kylvi kansaan niinä aikoina ilmestyneitä pikku-kirjasia ja piti pyhäiltoina kyläkunnissa luentoja.
Kirkkoherra oli vakavasti käskenyt tytärtensä varomaan kanttorin seurustelua. Mutta äidistä tuntui kuin olisi joku korkeampi ääni neuvonut toisin: äiti halusi sitoa särjettyä sydäntä ja osoittaa kiitollisuutta sille, joka oli tyttären pelastamalla estänyt perheestä kamalan onnettomuuden, josta sairaalla isällä ei ollut mitään vihiä.
Päivää jälkeen kerrotun harharetken kutsuttiin kanttori pappilaan. Hän sai vapaasti seurustella neiti Heleenan kanssa. Heillä näytti olevan niin paljon ja tärkeätä haastelua. Kauan kävelivät he puutarhassa; väliin istahtivat milloin milläkin pientareella. Heleena kertoi illallisesta kohtauksesta apulaisen luona. Sitten jatkoi hän:
— Aioin etsiä vanhalta kappalaiselta, mitä sitten löysin nuorelta apulaiseltamme — papillista lohdutusta. Sentähden tavoitin mennä ruuhella kappalaisen puoleiselle rannalle.
— Eikö kenen tahansa hurskaan miehen lohdutus olisi ollut yhtä luotettava kuin papin? kysyi kanttori.
— Sitä en epäile; mutta se ei johtunut mieleeni. Johtaahan niin usein tottumus tekojamme, myönsi neiti.
— En häpeä tunnustaa, että olen kerran nauttinut lohdutusta ja ohjausta samalta räätäliltä, joka nyt pitää kylässämme pyhäkoulua. Tiedäthän, Leenani, että minäkin olin silloin vaarallisella harharetkellä, lausui nuori mies likistäen lujemmin kainalossaan lemmittynsä kättä.
— Onhan se unhoitettua; miksi siitä muistuttaisit? huomautti Heleena.
— Niin — se sikseen. Myönnän myöskin, että on helpompi löytää oppineita kuin hurskaita miehiä. Mutta pääasiana pidän, että sinä olet pelastettu, olet lohdutettu ja että voimme vieläkin toivoa.
— Pelastumiseni on kokonaan sinun ansiosi. Voi, kuinka olen sinulle kiitollinen! Ja joll'en olisi sinua ennen rakastanut, pitäisi minun ainakin nyt rakastaa. Luulenpa, että Jumala sinut lähetti avukseni.