— Samaa ajattelen minäkin pelastajastani, joka minut nosti elämän hukuttavasta pyörteestä — minä hänet ainoastaan tyynestä joesta. Minä muistan vieläkin erästä untani. Olin yksin olevinani kirkossa, jossa kauhistava hirviö alkoi minua vainota. Pako tuntui mahdottomalta. Minä hikoilin tuskasta, minä rukoilin. Mutta silloin ilmestyit sinä temppeliin, niin ihanana, niin ylevänä kuin itse puhtaus ja samassa kajahti korvissani: Jumalan rauha! Hirviö oli kadonnut ja minä heräsin. — Temppeli oli varmaan oma sydämeni, hirviö pahat taipumukseni, jotka sinun rakkautesi kukisti. — Eikö selitys tyydytä?
— Oi, Ville! puhutteli neiti kanttoria. — Minusta tuntuu kuin haastaisit syntiä. Sillä ainoastaan Jumalan rakkaus voipi pahat taipumukset kukistaa.
— Niinpä niinkin, myönsi kanttori, mutta luulenpa että Hänen rakkautensa usein säteilee ihmisten kautta.
— Sen voin minäkin tunnustaa, yhtyi Heleena. — Kuitenkin sanoit äsken, että raatari sinua lohdutti ja ohjasi.
— Niinkuin apulainen sinua, sitten kun jo olit nostettu joesta, estetty hukkumasta, selitti kanttori.
— Me siis olemme velkaa toisillemme, huomautti neiti.
— Niin, rakkautta, tunnusti ylkä.
— Me tarvitsemme toisiamme.
— Niin, rakastaa.
— Se tuntuu niin keveältä.