Seuraavana päivänä tulimme kotiin ja Antin vanhemmat itkivät ilosta, kun kuulivat mistä pulasta poika oli pelastunut.
Vähitellen aloittelin siellä täällä taloissa toimitella käskyjä ja tehdä palvelusta. Ja kun niihin pystyin, lisääntyi siitä aina itseluottamukseni. Ajattelin, että alkaa sitä minussakin olla miestä.
Mutta vasta se teki tiukan kun minua luvulle vuovattiin. Äiti istui ja kehräsi, seuraten etäältä kirjatikkuani, kun sisareni opetti minua lukemaan. Se työ tuntui niin ikävältä, että kerjuukin ja pyry ja pakkanen olis enemmän miellyttänyt. Siellä ulkona liikkui vaan mieleni.
Isä lavitsalla päreitä kiskoessaan uhkasi: "Joll'et opi lukemaan, niin annan tuosta säleestä konillesi!" Kun ei luvussa parannusta tullut ja sisareni minun tähteni vaan tuskitteli ja äiti valitti, niin otti isäni yhtenä päivänä ovenpielestä naulasta sen nuoranpään, jolla puita metsästä kotiin kannettiin ja voiteli minut sillä hyvän omaksi, että kauan aikaa muistin.
Kolme viikkoa sen jälkeen olin lukenut Luterin pitkän katkismuksen läpi sisältä.
Sieltä painui erittäin mieleeni se lause, jossa sanotaan, että "hyljätkää ne jumalat, joita teidän isänne palvelivat". Rupesin ymmärtämään, että vanhempani palvelivat epäjumalia, kun turvasivat salaisiin voimiin ja taikoihin. Saarnasin sitten heitä vastaan, mutta isä vihastui ja soimasi minua uskottomaksi tomppeliksi, joka ei käsitä, että kristityt kasteen ja alttarin sakramenteissakin tekevät temppuja ja luottavat salaisiin voimiin.
Minä vaikenin.
Koetti se isä ohjata minuakin taikojansa tuntemaan. Kävelimme kerran metsästä kotiin ja pärepölkky oli kummankin olalla, niin isäni jälessä kävellen ähkyi:
— Hm, hm, hm! Olispa minulla sinulle, poikaseni, jotain antamista, mutta tokkohan kelvannee.
— Mitä? Olisko isällä raha-apua vai mitä? kysyin minä.