— Se seisoo kirjassa ja edesmenneitten miesten esikuvissa, puolsi
Aatami, kun oli ensi hämmingistä vironnut.
— Se on täällä luvatonta, jatkoi itsepintainen ääni, ja tänä iltana lankeaa lopullinen tuomionne.
— Armahtakaa! huokasi vielä ohut nuorukainen; vaan sillä hyvällä sai hän tepsiä ulos.
Pilvessä oli Aatamin päivä: suruja oli pilvet. Sateinen oli ilma: kyyneleitä oli sade.
— Tämä kohtasi minua onnetonta, ett'en ruotsia osaa, haikaili kovaosainen poika. — Herrasväkisille en kelvannut ja talonpojan kielellä eivät sydämeni tunteet herrasväelle kelpaa. Ruotsia täytyy mun oppia ja herruuden valtikkata kerran kantaa. Silloin, neitseet, silloin ojennatte kätenne — mutta vastaanpa silloin: ingenting.
Tällä äsken opitulla ruotsinkielisellä sanalla salpasi Aatami hetkeksi kyyneliään.
Mutta ilta joutui. Opettajisto istui tuomiolle. Ja tuomio, ankara tuomio lankesi.
Sen kuuli Aatami. Hän tuomittiin seminaarista eroitettavaksi. Sen kuultuaan seisoi hän ensin ääneti kuin pilvistä viskattu, vaan sitten yksinäisyyteensä sulkeutui ja myöhään yöhön itkeä nyyhkytti.
Vaan yöllä kokosi hän voimansa ja kamsunsa. Nöyrällä tyyneydellä seisoi hän aamulla kohtalonsa edessä.
Koko Jyväskylän pieni kaupunki, vieläpä lapset ja hiiretkin tiesivät sitten kertoa — hyvä, etteivät kertoneet ennenkuin se tapahtui — kuinka Aatami Kehnolin kulki ulos Vaasan tulliportista pieni punainen kirstu rattailla ja ohut kyynelsilmä nuorukainen kirstun kannella.