Suru kaiveli todellakin poloisen pojan sydäntä, kun hän ajatteli miten häntä kotona kohdeltaisiin: kuinka äiti rukan silmät sulavat harmin kyynelistä, kuinka isän harmaat karvat menevät murheella hautaan, kun poika hyljättynä ja viratonna palajaa isän majaan.
Ja mitä sanoo kylän täysikasvuinen vaimoväki? Tietysti nauraa, surkuttelee taikka häväisee poika parkaa. Hra Nurkkelin'in virka on tosin auki, vaan protokollat ja velkakirjat ovat ruotsia ja niitä on Aatamin vieläkin mahdoton selittää. Todellakin: kotona odottaa tuska, kiusaus ja onnettomuus. Näistä mustista tuumista keskeytti kyytimies Aatamin uudella kysymyksellään:
— Oletteko mikään virkamies? kysyi hän.
— Olenpa vaan herra, vastasi matkustaja hämillään.
— Virattomat herrat ja isännättömät koirat ennustavat huonoja aikoja — vaan niistäpä ei olekaan puutetta, lisäsi mies veitikkamaisesti.
— Huutia, mies, tiedä huutia ja aja hevostasi! varoitti Aatami totisena. — Tiedä, että elämäni on oleva tuhmille opiksi ja viisaudeksi, ymmärrätkö?
— Ohoo! olette sitte niitä herroja, joille tässäkin pitejässä leipää leivotaan. Opettaja, huomaan minä?
— Niin totisesti, oikea opettaja.
— Oppi ei vie ojaan, mutta ei kannettukaan vesi kaivossa pysy: elämä kysyy, onko miehellä nenää omassa otsassaan, muistutti älykäs kyytimies. — Mutta olettepa nuori mies, makea rusinamarja pitejän tyttärille — joll'ette vaan ole raakuleena tiedon puusta tipahtanut, lisäsi hän pistävästi.
Aatamille iski todellakin kyytimiehen lauseista mieleen ajatus pyrkiä pitejän kouluun opettajaksi.