Kerran nuori selittäjä sanoi, että lapsi hyppäsi Maarian kohdussa kun hän kävi Elisabetia tervehtimässä. Sehän oli aivan järjetöntä, että lapsi olis hyppinyt neitseen kohdussa. Sitä vastustin ankarasti ja siitä taas jakautui seura kahdelle mielelle: toiset väittivät lapsen hypänneen, toiset sen kielsivät. Niin alkoi erimielisyys vähittäin seuraa hajoittaa. Mutta vaikutti se senkin, että useampi pyrki omassa sisässään asioita itse punnitsemaan. Ja kun missä ei rakkaus kylmettynyt, siinä ei ollut elämäkään sammunut. Erimielisyydet pitivät vaan omaa tutkimista vireillä. Vaikka vähän pensenikin lahkolaisrakkaus, niin liikeni sen sijaan enemmän lämmintä muille ihmisille. Sisimmässä kun tuntui rakastamisen tarve, niin se se liikutti mielen ympäristöllekin säteilemään. Eikä se jäänyt vastausta vaille: kun en muita tuominnut, niin ei minuakaan tuomittu, vaan suvaittiin ja suosittiin.
Niinä aikoina kääntyi mieleni kotia rakentamaan. Vähin erin olin säästellyt rahoja ja ostellut hirsiä oman talon rakentamiseen. Varat vielä uupuivat, mutta kauppias naapurissa lupasi lainata apuaan. Niin kohosi vähittäin hirsi hirreltä rakennus ja sen rinnalla yleni iloni. Sillä oma kotinurkka on köyhälle perheelle suuri rikkaus.
Miina-tyttärenikin oli jo vuosi sitten lopettanut koulunsa ja palvellut vuoden sen jälkeen kauppiaalla lapsentyttönä. Hän näytti menestyvän hyvin ja haltiaväki näkyi hänestä pitävän. Minun mielestäni oli hän paras lapsi maailmassa, sydänkäpyni, silmäteräni. Jokaisesta hänen ilostaan iloitsin, hänen menestyksestään olin kenties onnellisempi kuin hän itse. Kun näin ihmisten häntä huomaavan tai kiittävän, niin siveli mieltäni monta vertaa enemmän kuin jos joku olis itseäni kiittänyt. Ja usein häntä mainittiinkin. "Holpan Miina, Holpan Miina", oli joka nuorukaisen suussa. Varmaankin miellytti ihmisiä se kirkas sinivalo, joka paistoi hänen silmistään heleän punaisille poskille. Ehkä kävi hänen herkkä vilkkautensakin ihmeeksi. Minua muistutti hän siitä ihanasta paratiisin kevätnurmesta, jonka yllä sinivalvas avaruus heloitti. Äitikin häntä rakasti, mutta ei niin ihannellut kuin minä. Sitä syvemmin murenin nähdessäni hänet pahoillaan ja vihloi sydäntäni jos hänestä pahan sanan kuulin.
Syksyllä muutti lapseni hoviin sisäpiiaksi. Iloitsin, että hän pääsi isoon ja sivistyneesen taloon, jossa voipi niin paljon hyvää oppia. Tyttö itsekin iloitsi ja taisi alussa ylpeilläkin uudesta paikastaan. Hänen piti kantaa ruuat atriain aikoina pöydälle, hoitaa illoin aamuin vuoteet sekä kantaa huoneissa tarvittavan veden ja muuta semmoista. Pari naista vaan oli palveltavissa, sen enemmän nuoria herroja; siivoja miehiä, sanottiin.
Vaikka olinkin uskovaisten seurasta sysätty syrjään, oli minulla nyt kodissani iloa lapseni tähden. Hänessä tunsin nuoruuteni kevään puhtaampana ja kirkkaampana uudistuvan. Kuvittelin monesti vaimolleni, kuinka tyttäremme vähittäin kypsyy omalle kodilleen; kuinka jokainen voimme koota kortemme yhteisen pesän hyväksi; kuinka vanhat päivämme voimme iloita lapsemme onnesta ja lämmitellä yhteisen takan ääressä. Asuntommekin, nelihuoneinen rakennus, valmistui uunineen, kaikkineen. Leipää oli meillä tarpeeksi ja työtä yllin kyllin; kaksi kisälliä apunani, hyvin nuori ja reipas mies toinen. Jumalan siunaus tuntui meitä kohtaavan rikkaana kuin runsas viljavuosi. Ja kun kotonani oli kaikki hyvin, niin en välittänyt mitä ulkona tapahtui.
Mutta ei sitä ihanata kevät-ilmaa kauan kestänyt. Seurasi harmaa hallayö ja sen jälkeen myrskyinen, raesateinen kesä. Se tuotti elämäni syksylle pettuleipää katkeramman kadon.
Yhtenä aamuna kohtasin hovin yövartian. Hän veti minut syrjään ja kuiskasi ivallisesti korvaani:
— Pidä huolta tyttärestäsi — hän on nyt hovissa!
— Mitä sillä tarkoitat? kysyin puoleksi huolettomalla äänellä.
— Siellä on nuoria herroja! lisäsi hän.