— Niin on, mitä sitten? kysyin.
— Se taloudenhoitaja, se vaaleaverinen Konni! jatkoi hän salaperäisesti.
— Mitä siitä? Siivo mies hän ainakin on.
— Eilen illalla kello yhdentoista jälkeen laahasi hän tytärtäsi käsityngästä kammariinsa, kuiskutti mies yhä salavihkaisemmin.
— Kirottu olkoon joka vakavilla asioilla narrittelee! kiljaisin minä ja työnsin hänet luotani.
— Olehan sitten uskomatta! virkkoi vartia ja poistui minusta.
Minä upposin ajatuksiin. Vähä vähältä, kuin hitaasti leviävä myrkky, valloitti epäluulo minut. Minkä syvemmälle se tunkeutui, sen katkerammalta se tuntui. Veri pakkosi päähäni ja ikäänkuin hullun koiran purema raivosin lopulta.
Ensin menin haastamaan hovin rouvalle, että onkohan siinä jutussa perää. Hän sanoi, ettei Jumalan nimessä pitäisi uskoa siitä siivosta herrasta sellaista. Samaa vakuutti hovin emännöitsijäkin. Mutta he haastoivat sellaisella äänellä, että tuntuivat enemmän tahtovan minua rauhoittaa kuin ilmaista oikeaa mieltänsä. Niin kiihoittivat epäluuloani vaan enemmän.
Kutsuin lapseni kotiin kyseltäväkseni. Kautta rantain hiivin tytön sydämmeen. Sanoin, että Jukka, se nuori sälli, joka oli työssäni, pyysi häntä vaimokseen.
— Olenhan liian nuori, vastasi tyttö.