— Itse hän asiasta kysyisikin, kun vaan saisi vihiä, ettet kiellä, selitin minä.
— Oi, isä! elä kysy sellaisia! kaaritteli tyttö.
— Eihän olisi kiirettä muun vuoksi, vaan kuin liikkuu ilkeitä huhuja kylässä, niin niitä häätääkseni — —
Tyttö punehtui ja vaaleni. Ääneti ja vapisten loi hän silmänsä alas.
— Olethan viaton, lapseni? kysyin häneltä.
Hän purskahti katkerasti itkemään ja kapusi kaulaani.
— Totta hän minut korjaa! puhkesi hän vapisevalla äänellä.
— Korjaa, korjaa, korjaa! huusin tuskissani kuin puukotettu. — Se on siis totta! Mitä ajattelitkaan silloin?
— Tuskin mitään. Tottelin vaan vetoa. Et ole koskaan neuvonut minua ajattelemaan, vaan nöyrästi uskomaan ja tottelemaan, muistutti minulle tiedonpuusta syönyt tyttäreni.
Se oli katkeraa.