— Suojelin sinua kodissa aina kuin silmäterääni, huomautin.
— Niin teitkin, isä, myönsi hän. Miksi päästitkään minua maailmaan, ethän ollut sitä varten kasvattanut.
Hän seisoi edessäni kuin syyttäjäni. Olin voimaton häntä nuhtelemaan. Mieleeni johtui oma nuoruuteni ja omat erhetykseni. Olin kuin tulessa, mutta etsin ulkoa sen sammutusta. Itkimme molemmat.
Sitten juoksin raivoissani viettelijän luo.
Hän nousi juuri päivällislevoltaan. Näytti ensin hätäiseltä ja neuvottomalta. Sitten istui levollisen näköisenä kirjoituspöytänsä luo tuolille.
Miesparka sekin! Talonpojasta oli lähtenyt ja isot koulut käynyt eikä sen paremmaksi tullut — raakuus vaan asuu sisässä!
Sellaista ajattelin ja sitten laukesin sanoiksi:
— Vastaa, siivo herra, miksi olet vietellyt lapseni, puhkaissut silmäteräni, puukottanut sydämmeni?
— Kuka sen voipi todistaa? kysyi Konni tylysti.
— Eikö omatuntosi todista? kysyin.