Vieraspitojen vaivoista nukahti hän ja uni tarjosi hänelle lohdutusta: hän uneksi osaavansa ruotsia, oikein semmoista fiiniä ruotsia, jota ääntämällä hälle aukeni paratiisin portit. Hän äänsi toistamiseen ja hänen eteensä valmistui herkkuinen päivällispöytä, jonka ympärillä ihanimmat neitseet hälle ja hän neitseille hymyili puhtainta ruotsia. Ruotsiksi soitti hän pöytäkelloa, niin edeskävijät kuin kärpäset nöyrästi hyppelivät "hit o' dit'iä". Ja vihdoin, kun hän vihelsi oikein hienoa ruotsia, virtaili lasit täynnä samppanjaa ja muita etelämaan kalliita viinejä, kunnes hän hekkumasta kylläisenä huudahti: "ei enää!" Mutta se olikin suomea, jonkatähden edeskävijät tarttuivat hänen käteensä ja taluttivat hänet ulos. Siihen hän havahtui ja muistikin olevansa vielä mahdoton kaikkeen tuohon paratiisin hekkumaan, jonka osalliseksi uni häntä ohjasi ruotsinkielen avulla pyrkimään.
Silloin seisoi hänen edessänsä vanha ruokamuori, jolta Aatami virka-ajallaan oli nauttinut ravintoa ja puhtautta; nyt kutsui hän joulu-iltaselle. Aatamin olikin nälkä. Matalassa mökissä maistui hälle ohrapuuro ja kotiolut yhtä makeilta kuin uniparatiisin herkut ja pöytäviinit. Vielä kuuli hän kuinka muori lapsineen tervasten takassa loimottaessa lasketteli jouluvirsiä. Jo oli hän unhoittaa itsensä, hän yhtyi veisuun.
— Mutta — hän huomasi asemansa ja pysähtyi — tämä kieli ei kelpaa!
Tuntuupa kuin olisin vieläkin Koiramäen Aatami, siltä tuntuu.
Hän kiiruhti majaansa.
Joulunpyhinä hankki hän itselleen Ahlman'in sanakirjan. Yöt päivät, unissaankin luki hän ruotsia. Ja pääsemättömiin joutui hänen kanssansa ruokamuori, kun ei enää herran suusta suomen sanaa lähtenyt. Hän etsi lääkärin ja toivoi parannusta, mutta lääkäri vakuutti miehen olevan entistä terveemmän, koska hän nyt jo osaa ruotsiakin. Kappelin isännät ja emännät tulivat häntä puhuttelemaan lastensa koulunkäynnistä. Jonkun katkonaisen sanan vastasi hän heille suomeksi, vaan sitten seurasi kokonaisia palstoja sanakirjasta ruotsia. Vieraat ravistivat päätänsä ja palasivat kotiinsa.
Joulun-aika kului ja kevätlukukauden piti alkaa, vaan ei ainoatakaan sielua tullut Aatamille oppilaaksi. Hän odotti viikon ja toisenkin — tuli päiviä, vaan ei oppilaita.
Kovin kävi Aatamin vasen puoli kipeäksi. Eikä kappelin herratkaan käyneet häntä lohduttamassa. Päälle päätteeksi kuuli hän eräänä sunnuntaina kirkossa ilmoituksen: oppilasten puutteessa on päätetty kappelin koulu suljettavaksi, jonka tähden koulun nykyinen opettaja on vapautettu virastansa.
Ja kun siitä Aatami sairastui, niin sitä ei ole hyvä kertoa! Ensin kylmeni hänen päänsä ja kuumeni sydämensä, sitten vaihetteli kuumuus päässä ja sydämessä niinkuin sen, joka vuorottain kokee tuntea ja ajatella, mutta joka lopulta ei jaksa tehdä kumpaakaan. Töin tuskin saapui hän asuinmajaansa, kun jo kukertui vuoteellensa, jossa häntä ruokamuori hoivasi. Hän oli nyt kokonaan kuuma.
Eihän enää ole elämällä oikeita laitoja: kun mies on juuri ehtinyt menestyksen päähän tarttua, sen jo häneltä kova onni tempaa!
Ja tuosta kaikesta oli kappelin neulasanainen raatarikin jo keksinyt pistävän laulun, jonka kertomuksemme täyteläisyys vaatii tähän liittämään: