Kun varsa vaurastuu ja kasvaa hyväntapaiseksi hevoseksi, joka täyttää oman kutsumuksensa, ei toisia pure eikä potki, niin kaikki pitävät oikeana, että sen elää sallitaan; sille myönnetään kaikki hevosen oikeudet ja sitä lempeästi hoidellaan ja hyväillään.
Ainoastaan petoeläimiä suljetaan häkkiin, vainotaan ja pyritään sukupuuttoon hävittämään.
Kun yksityis-ihminen ei rumasti eikä pahasti elä, ei lähimmäisiään vainoa eikä vahingoita, vaan ihmisittäin askaroipi, oikeata, hyvää ja hyödyllistä töillään tarkoittaa, niin ei kenenkään siivon ihmisen mieleen johtuisi häntä häiritä tai hävittää. Päinvastoin oikeat ihmiset hänelle mielellään hyvää suovat ja naapurit myötätuntoisesti häneen liittyvät. Sillä hän on kuin hyödyllinen hedelmäpuu, josta iloitaan; kuin vaikuttava jäsen, joka täydentää yhteiskunnan kokonaisuutta. Hänessä oli jotakin, jota muissa ei ole, vaan jota muut kaipaavat niinkuin hänkin vuorostaan kaipaa muita.
Ainoastaan inhimillisen järjestyksen ja oikeuden rikkojat, pahantekijät, jotka yleistä rauhaa ja hyvinvointia häiritsevät, pannaan ahtaalle. Heitä vedetään oikeuden eteen vastuusen teoistansa, tutkitaan ja tuomitaan maan lakien mukaan.
Näin tapahtuu nykyajan sivistyneissä maissa.
Eikö valistunut oikeudentunto vaadi samaa inhimillisyyttä eri kansallisuuksien kuin yksityis-ihmistenkin suhteen? Eikö joukkoa, jopa kokonaista kansaa kohtaan harjoitettu vääryys ja sorto ole vieläkin suurempi rikos, miljoonarikos, siveellinen joukkomurha? Mikä sivistys oikeuttaa semmoisia tekoja? Spartalainenko, joka tuomitsi yhteiskunnan heikot lapset hävitettäviksi? Jos sama laki sovitettaisiin eri kansojen väliin, olisivat persialaiset paljoudellaan olleet oikeutetut tuhoamaan kreikkalaiset, jotka olivat pienempi ja heikkoväkisempi kansa. Humaaninen se laki ei ainakaan olisi.
Pieni ja vähälukuinen on Suomenkin kansa. Mutta emme sen vuoksi lie mitään hävitettäviä rikkaruohoja. Pikemmin nuorta kansallisuuttamme voisi verrata elinvoimaiseen omenapuuhun, joka paraikaa kevättään kukkii ja omanluontoisiaan hedelmiä tulevaisuudelle lupaa. Tosin emme ole hevosen tavoin ajojuhtia, vaan velvollisuuden työssä olemme yleensä aina kestäviä ja luotettaviakin olleet. Hävittämistä ansaitsevaa petoeläintä lienee meissä tuskin karhunkaan verran, koska koko historiamme muistiin, sitte pakanuuden aikojen, emme ole hyökänneet naapurejamme rosvoamaan. Aina olemme tyytyneet rauhalliseen työhön laihassa maassa, jonka sulous meille on rikastakin morsianta rakkaampi.
Kaikki, jotka Suomen kansaa syvemmin tuntevat, sanovat, että meillä on omituinen, naapureistamme eroava luonne; ajatusmaailmamme, äänemmekin ja liikkeemme, puhe- ja tekotapamme ilmaisevat itsenäisiä, meille ominaisia vivahduksia. Me tunnemme itsessämme suomalaisen sisällyksen, jonka elämä ilmenee siinä, että me pyrimme luomaan suomalaisia sivistysmuotoja; aivan niinkuin jokainen kasvi, jokainen luontokappale, jokainen elävä olento iloitsee oman luonteensa kehityksestä. Aivan niinkuin jokainen vapaana ja vapaaksi kehittynyt yksityis-ihminen pyrkii olemaan omaa itseänsä ja sen mukaan teeskentelemättä toimimaan. Ja niinkauan kuin hän ihmisittäin ja muita sortamatta toimii, ei kukaan syrjäinen tule häntä häiritsemään. Niinpä kukin kansa täydentää ihmiskunnan kokonaisuutta. Meissä suomalaisissa on jotakin, jota muissa ei ole, vaan jota muut kaipaavat niinkuin mekin osaltamme kaipaamme oman itsemme täytteeksi muita. Tämä omituinen meissä tarvitsee myöskin omituisia, meidän oman kansallishenkemme luomia, yhteiskunnallisia ja valtiollisia oloja; semmoista kehystä, joka avittaa meidän sisällyksemme tarkoituksen mukaista kehittymistä.
Pienillä poikkeuksilla me olemme ikimuistoisista ajoista olleet omien lakiemme turvissa vapaita — nytkö meitä hävityksen tarkoituksessa urkitaan ja metsästellään?
Historian näyttämöllä olemme terve, toivorintainen nuorukaiskansa, emmekä raihnaita lapsia sydämettömän sotakansan survottavia. — Ikäänkuin ainoastaan miekan ja väkivallan kansat elämistä ansaitsisivat!