Verenhimoisia emme ole, suurista valloitus- ja hävitysretkistä ei historiamme kerro. Vaan isänmaan puolesta, oikeuden, vapauden ja laillisen hallituksen puolesta olemme aina olleet vakavia ja osanneet antaa mikä meille on kallista ollut. Mutta maamme saita luonto on meiltä enimmän ajan ja tarmon vaatinut. Voitollisimmat ja kunniallisimmat sotamme olemme pohjan karkeata luontoa vastaan käyneet. Se mikä meissä on karaistua ja kestävää, on tämän kovakouraisen luonnon ansio.

Hajoamishalu on meidän kansallinen helmasyntimme, pieni kehittymisvoima meidän heikkoutemme. Ne ovat meidän personallisen vapaushalumme itsekäs varjopuoli. Siksi meitä suomalaisia ei lienekään liiaksi maailmassa: ainoastaan puolenkolmatta miljoonaa ihmistä, jotka tahtovat säilyttää kielensä ja kansalliset laitoksensa, oman olemuksensa, sorrosta ja häviöstä. Mutta mitä pienempi kansa me olemme, sitä ankarampi velvollisuus meillä on säilyttää itsemme. Sillä ulkonaisesti pienille kansoille historia usein on antanut henkisesti suuria tehtäviä. Ne ovat historian Davideja, suurkansat Goljatheja.

Kylliksi jo aikoinaan yhteydestään luopuneita suomisukuisia kansoja vaipui Venäjän aroille. Ovatko ne omille jaloilleen kohonneet, ovatko ihmiskunnalle jalostuneet? Me olemme eläneet pelastumisen ja omantakeisuuden ikään; me vaadimme itseltämme omia tehtäviä niinkuin nuorukainen, joka on mies-ikään elänyt, vaatii itseltänsä itsenäisiä miestekoja — ja muutkin niitä häneltä vaativat. Me elämme aavistuksien keväässä ja uskomme suuren hedelmien-ajan kerran koittavan.

Mutta me tarvitsemme kotimaata ja yhteyttä, niinkuin muuttolinnut parveutuvat, tarkoituksiinsa pyrkien ja ikävöiden. Ne meistä, jotka Venäjälle väistyvät, uppoavat aroille. Ne tuhannet ja tuhannet, jotka maastamme vuosittain merten taakse siirtyvät, sielläkin ilman yhteyttä hajoelevat, enimmät outoina elämän vinhaan kierteesen häviävät. Useat jo toisessa polvessa suuren maailman hoijakassa oman äidinkielensä unohtavat. Kuin virrasta hiekkarannalle pärskynyt pisara he kansastansa häipyvät. Ainoastaan harvat ja valitut näistä kymmenistä tuhansista jälleen isiensä rantoja rakentamaan palajavat.

Kun joku vanha, historiallisen kansallistehtävänsä suorittanut kansa hajoaa kaikkiin maapallon maihin, niin onkin sillä oikeus levitä samoille maailman pelloille, joille se jo on kylvönsä tehnyt, kutsumuksensa suorittanut. Sinne se kylvöksiään valvomaan siirtyy. Ja kun joku nykyajan suurkansa kymmentuhansia, satatuhansia tai miljoonankin kansalaisiaan maailman selkään levittää, vaikkapa sinne tänne hajoitellenkin, niin luopuu se ainoastaan pienestä osasta suurta kokonaisuuttansa, eikä siitä heikkone, vaan pikemmin vahvistuu, koska se näin ikäänkuin levittää jalkansa suuremmalle pinta-alalle, mutta paljoutensa ja valloitusmahtinsa vuoksi edelleenkin säilyttää keskinäisen yhteytensä. Toisin on pienen parimiljoonaisen kansan, joka kaipaa kiinteyttä ja kasvamista eikä löyhtymistä ja vähenemistä. Sillä keskenkasvuinen elimistö tarvitsee veren omassa ruumiissaan ja kevytmielisyydeksi sanotaan sen tuhlaamista. Kymmentuhansien menetys heikontaa meitä, sadantuhannen kato tekee meidät sairaaksi ja miljoonan häviö voipi meiltä viedä elämän kaikkine tehtävineen.

Voimmehan lohduttaa itseämme sillä, että yhteydestämme hävinneet kansalaisemme ovat kansainvälisiä uhrilampaita, yleiselle veljeys-aatteelle uhratuita; palvelevia käsiä, joita olemme maailman kansoille ojentaneet. Sittenkään ei millään kansalla ole oikeus niin kosolta vertansa vieraalle juoksuttaa, niin paljon käsiänsä poislainata, että itse menettää mahtinsa oman elämäntehtävänsä suorittamiseen.

Heikko kansallisen yhteyden tunne ynnä nykyajan mukavat kulkuneuvot vievät meidät tässäkin liiallisuuteen, vieläpä hetkenä, jolloin suurempi väkiluku meitä vahvistaisi.

Kadonneita veljiämme me kipeästi kaipaamme; mutta uskoamme tulevaisuuteen emme menetä, sillä meitä miellyttää eläminen. Elämänhalu tukekoon toivoamme. Käärmepellon kyntö ei kestäne iäti, vaan uusi heilimähetki ja elonkorjuun aika Suomenkin kansaa odottaa.

SANOMALEHDET JOKAPÄIVÄISTÄ LEIPÄÄ.

Jos hyvä Lutherimme vielä meidän aikoina eläisi, niin hän varmaankin katekismossaan jokapäiväisen leivän nimen alla, paitsi raitista ilmaa ja hyvää terveyttä, luettelisi myöskin rehelliset ja vapaamieliset sanomalehdet. Me nykyajan ihmiset olemme niihin niin tottuneet, että hävitämme hyvän tuulemme, ruokahalumme ja työhalumme niinä päivinä, jolloin sanomalehti ei tuo meille ilmaa yleisen elämän laajasta ilmakehästä. Me elämme silloin kuin jyvät suljetussa säkissä, vailla ilmaa ja päivänpaistetta. Ei tilaa hengittää, ei näköalaa ulommaksi pientä itseämme. Mieltämme ahdistaa ja meitä vaivaa levottomuus, sillä meidän ihmisemme on itänyt ulkopuolelle säkkiä; se on kasvanut ulkopuolelle pirtin ikkunan, kotipihan, kotikylän, kautta koko isänmaan ja yli senkin rajojen. Me olemme kuin laajalehväisiä puita, joiden oksat ja latvat maailman tuulilta ja taivaan linnuilta ajan vaiheita kuulostelevat. Meihin on kehittynyt tarve pyrkiä joka aika selville siitä, kuinka siellä loitolla vesien ja metsien takaa jaksetaan, kuinka se kokonaisuus, johon kuulumme, voipi; aivan niinkuin yksityisenkään perheen jäsen ei voi olla huoleton siitä, mitä hänen pienessä kodissaan tapahtuu, mihin siellä pyritään, kuka kumoon vie, kuka rakentaa, riidassako vai sovussa naapurien kanssa eletään. Jollei hän näistä välittäisi, eipä hän oikean perheen jäsen eikä "hyvä kylänmies" olisi. Koti on meissä laajentunut isänmaaksi, perhe kansaksi, naapurit maailmaksi. Näistä kaikista me haluamme tietoja, sillä me olemme kokeneet että ulommatkin aallot voivat vieriä meidän kotirantaan, että kaukaisempikin myrsky voipi tulla vapisuttamaan meidän kotimökkiä, että ikävät sekä hauskat tapaukset, etäisemmätkin, lopulta myös meidän kotioloihin vaikuttavat. Siksi meissä herää levottomuus, jollei sanomalehti tule säännöllisesti luoksemme. Me aavistamme olevan pahan merrassa, kun meiltä julkisuus kielletään. Epäluulo valtaa meidät ja luonnollinen varovaisuutemme kohoaa. Me köyristymme kokoon kuin siilit ja meille puhkeaa silmiä ja korvia joka taholle: me näemme ja kuulemme enemmän kuin todella tapahtuu. Mutta syy ei ole meidän, vaan niiden, jotka meidän aistimiamme pimeällä umpi-ilmalla kiihottavat. Vapauttakaa meille taas sanomalehtemme, että todellisuus likeltä ja kaukaa selkeänä kajastaa ja että yhteistuntomme saapi varmuutta ja tyydytystä. Näkömme ja kuulomme eivät sitten enää petä. Me rupeamme taas luottamaan oloihin ja ihmisiin, siitä yhteiskunta vahvistuu enemmän kuin sotajoukoista ja santarmiparvista. Yhteistunne — sama kuin avartunut itsetunne — tekee meistä laajemmassa merkityksessä ihmisiä, koska se hajottavien kiihkojen asemesta kehittää meissä järjestäviä ja rakentavia rientoja, joista valtionkin iloita pitäisi. Eikä kukaan tässä suhteessa ole suurempaa palvelusta tehnyt kuin sanomalehdet semmoisina kuin me niitä tässä maassa olemme oppineet kunnioittamaan.