Kuuluu silloin rusketta majan takana ja vilauksella näkyy outo varjo, joka jälleen katoaa. Hämmästyksen vaaleana tarttuu Sere Simon ja Reetta Jaakon liepeihin ja vapistus valtaa heidät.
Simo. Sitä aavistin. Hävitys häärii ympärillämme.
Jaakko. Hohoijaa, lapset! Pois pelko takista, vaara ei seuraa Yöleniusta!
Simo. Mutta jotakin kummaa kuisketta haistelin kylässä: salaista vilskettä ja vilinää näin siellä. Vihnauksella vaan sain tietoja, joista kehoittaisin varovaisuuteen.
Jaakko. Muistatko, Simo, seppä-Antin laulua, muistatko?
Tanssipas, veikkonen, tanssipas tässä,
Nyt koska viina ja viulut on lässä.
Hei, se oli laulu, sorja kuin suven suloisuus!
Simo. Ha ha ha! Vanhastakin tulee konkari, ja selvänä yksvakainen mies kuin herrastuomari. Tuota se tekee jumalanvilja.
Jaakko. Viinaa tänne! Reetta, Sere! kantakaa viinakattila tänne, te kultaiset oravat metsän kalveassa, viinalaaksossa! Kas niin. Nyt pankaa piippujen alle pytty, johon laimea perikko valua tillittää. Tähän ympäri istumme. Tämä kattila on isäni pyhä perintö, jonka hän peri ukoltani, jonka minä perin isältäni hänen kuolemansa jälkeen perinnöksi. Yölenius vainaan muistoksi koukkaan tuopilla tästä ja juon. Kas tää vast' on siirappia! Ota, Simo, kerrassaan sinäkin hyvä kulaus! Tarvitset, nuorimies, voimaa ja tulta ydinrasvoihisi; kohta tulet naineeksi pällikäksi. Tuossa!
Simo. Onpa äksyä! Siitä liemestä on vaivaa nähty. Kastapas, Sere, kielesi tuohon suurusviljan vereen. Hammi, lapsi, suukkoosi maitohäppää, ei se huulia poppaa! — Kas niin!