Sere. Ah tätä pyörryttäväistä riemua! Emmekö lennä kuin vuohet ja pukit tuonne kallion kupeille ihailemaan tätä riemun laaksoa! Juokse, Simo! juoskaamme!
Jaakko. Siivosti, tyttö, juoksemasta kallion jyrkille seinille! Sieltä nurin niskoin syöksyisit syvyyteen.
Sinne hukkuis onni ja riemu,
Niinkuin naarasvuohen sielu!
Reetta. Mihin voisi verrata tämän riemuitsevan parven?
Jaakko. Pyörtyneiksi tarhapöllöiksi sanon minä tätä parvea.
Simo. Tämä on ihana metsänhaltijain juhlajoukko Metsolan komeassa linnassa. — Monesti siitä lasna mummoltani kuulin. —
Jaakko. Niin, ollessasi paimenpoikana, sorkkaväen everstinä, kyllä tiedän. Se mummo olikin oikea itäisen maan tietäjä. Vaan hänpä olikin Karjalan tytär; sieltä hän nuoruudessaan näille maille muutti. Täällä tutustui isäsi häneen ja löysikin tytössä korean vaimon. Molemmatpa nyt Herrassa nukkuvat.
Simo. Näetkö, Sere! Isäsi on kuin metsän ukko halliparta, metsän kultainen kuningas!
Sere. Ajellutpa on isäni leukansa paljaaksi kuin poltettu kaski.
Reetta. Voi sun maitovasikan leukaasi!