Kaikkipa alamaisuudella nyykäyttivät niskaansa Jaakolle, joka istualtaan nousi ja ylvästellen tepasteli.
Sere. Sano, Simo, valvommeko nyt vai uneksimme tässä kesäisen yön lauhkeassa sylissä? Tuntuupa niin kummalta. Näen isäni kuninkaana; minä siis kuninkaan ainoa tytär, ja sinä, rakas Simoni, kuninkaan ainoa perillinen! Mekin kerran kuninkaallisesti loistamme! Mutta äitini, hänkö vaan palvella ja passata täytyy?
Simo. Äitisi on metsän metinen emäntä, metsän armas antimuori. Hän simajuomaa keittää tuolla pannussa. Kas tässä läikkyy keskellämme simakattila, josta riemua juomme.
Sere. Sinäpä liverrät sorjasti kuin pääskysen hampaiden raosta.
Reetta. Juuri kuin varpusen kielen nenästä laskee poika.
Jaakko. Se onkin perintörinssi, se.
Simo. Sinä, Sere, olet sievä metsän tyttö tylleröinen, joka pihlaja- ja tuomivaaroja kesän pitkän vaellat, kukkia poimit, riehakoiten tuulen löyhkässä ja lehtien suhinassa, sinä mun kultani.
Sere. Oletpa oikea lipo-Simo. Vaan virkapas itsestäsi sana!
Simo. Minä, kuin metsänhaltijan nyhterä poika, samoan kankaita, soita ja siltoja, rakentelen rasteja kuusten ja petäjäin kupeihin; käynpä toisinaan täällä havulinnan simalippailla; näen täällä sun räppäileväin silmies liekin, ruskoposkias ihailen.
Jaakko. Sinäpä oikea hovinarri, kielesi kannelta soittaa rämpätät. Tuosta riipaise kielesi palkkaa!