Toivon riemu ja autuuden aika
Suruani harvoin lievittää.
Sydämellinen, vaikka ontuva ja särkynyt, oli laulajan sävel. Se oli kuitenkin kylliksi herättämään pastorin huomiota.
— Ei ainoastaan luonto herää, ei ainoastaan linnut laula — kansakin huutaa kaipauksella toivonhetkeänsä. Kuuluu kuin olisi se jo huutanut äänensä sorroksiin. Mutta sen hetki on tullut. Suomen kevätpäivä jo sarastaa. Kansa on Jumalan lauma, jota ei saa sulkea ahtaihin aitauksiin, vaan pitää se paimennettaman raikkahille lähtehille, laajemmille laitumille. — Jouduta askeleitasi, kevät!
Ikäänkuin kutsuttuina saapuivat nyt pappilan neidet puutarhaan, vanhin kantaen kahvia, nuorin kahvileipää.
— Toivotin juuri joutumaan kevättä; tekö sen tuotte? kysyi apulainen leikillään, tasaten silmäyksensä kummallekin tulijalle.
— Teidän seurassanne tuli meille lintuineen kevät, kukkineen kesä, ennätti sanomaan nuorempi neiti, Eliina.
— Ei tee yksi lintu kesää eikä poista yksi vilukukka talvea. Vaan teidän laulunne kanssa liitossa voisi kenties vaikuttaa jotain minunkin sanani. — Ehkä suvaitsette istua saman pöydän ympärille!
Neidet istuivat.
— Te sitten kukkuisitte kevätkäkenä meidän livertäessä lintuina, pilpatti Eliina.
— Luulenpa, että liittyisi myöskin lauluumme moni kylän varpunen ja vainion västäräkki, arveli Heleena.