— Ei olisi kuitenkaan oikein hyväksyä lauluseuraamme kaarneita ja vareksia, varoitti Eliina leikillisesti.
— Ne voisivat kuunnella syrjässä ja kasvattaa korviaan; tarvitsemmehan kuulijoitakin, neuvoi apulainen.
Uudelleen lennätti tuuli vainiolta kyntömiehen säveliä:
Rintani on kuin järven jää,
Kukapa sen viimeinkin lämmittää?
— Kuuletteko miten karahtelee kevättä kaipaavan kansan rinnassa kirsi! Sulina lainehtii jo järvemme, mutta monen rikkaan sydämen syvyyttä peittää routainen jää; niin ei siellä kuvastu ehjänä isänmaamme rannat kukkineen, taivas tähtineen, huomautti apulainen.
— Oi, Heleena! Miten voisimme sulattaa ja lämmittää tätä kansaa? emmehän ole mitään koettaneetkaan! huudahti Eliina.
— Minä tunnen tässä kansassa suliakin syvyyksiä, todisti Heleena vakavasti.
— Sinä tarkoitat noita synkkämielisiä lahkolaisia, jotka näkevät ainoastaan ylös ja alas, mutta eivät ympärillensä. Oi, pastori! Minusta he muistuttavat sellaista salomaan yksinäistä järveä kuin Runeberg kuvaa löytäneensä Saarijärven metsässä: taivas yllä, taivas alla, mutta rannan jylhät hongat ja kuuset peittävät kaiken muun näköalan.
— Kuitenkin sellaisessa järvessä kuvastuu aina taivas ja asuu aina rauha, muistutti Heleena.
— Vaikka jylhäkin, lisäsi apulainen.