— Mutta minä rakastan sellaisia järviä, joiden ympärillä vaihtelee puistot, kylät, viljavainiot ja kaupungit, jatkoi Eliina. — Taikka oikeastaan minä rakastan virtaa, joka yhä vilisee eteenpäin, näkee, kuulee ja oppii yhä uutta; kuljettaa laivoja, pyörittää tehtaita ja ainoastaan suvannoissa pysähtyy, kooten uusia kuvia taivaasta ja maasta — viettää niin lepopäivää tahi rukoushetkeä — rientääkseen sitä voimallisemmin merta kohti.
— Minua miellyttää, neiti Eliina, teidän kuvauksenne, säesti pappi. — Tosiaankin ihmishengen elämänilmiöt usein muistuttavat niistä seuduista, joissa asustellaan. Niinpä herää jylhän luonnon keskessä asuvassa kansassa synkkä ja jylhä uskonnollisuus sekä päinvastoin kansassa, joka elää valoisemmissa keskuksissa. Jumala näyttää yleensä suvaitsevan, oikeinpa suosivan erilaisia muotoja, kunhan vaan on rehellinen ja vilpitön sisällys.
— Miten sitte selitätte sisareni ja minun hengenilmiöt — niin eriluonteiset ja kuitenkin saman luonnon lapset? huomautti Heleena.
— Usein kohoaa vakava kuusi tai petäjä iloisen lehtimetsän keskessä. Vaikka Etelä-Suomen vainion kasvatti, olette te hengittäneet salomaan jylhän syvää ilmaa noissa seuroissa, joissa kuulutte käyvän. Sitävastoin on neiti Eliina luullakseni kasvanut vapaampana syrjävaikutuksista, ainoastaan kodin ja luonnon helmassa — siinä kenties syy erilaisuuteenne.
— Eipä niinkään! Vaan olen minäkin kansan keskessä elänyt, intti Eliina. — Mutta minä olen sellainen paha lapsi, joka ei voi elää niinkuin Heleena. Ja kuitenkin mahtaa Jumala sitä vaatia. Oi, pastori! sanokaa, vaatiiko Jumala ihmistä luonnottomaksi? Enkö saisi katsella elämää ja luotua maailmaa ympärilläni? Pitääkö kulkea yönä päivällä, varjona valon keskellä, syksynä keväällä — sitä en voi! Mutta eihän piile taivaskaan aina pilvessä eikä ole kevättaivas syystaivas. — Selittäkää, pastori!
Neiti Heleena näytti tulevan sisarensa puheesta levottomaksi, ja hänen vakavissa silmissään ilmestyi jotakin haaveellista.
— Minua ihastuttaa teidän innostuksenne, neiti Eliina, jatkoi apulainen. — Te vastaatte kysymyksiinne oikein. Jumala tahtoo toteuttaa itseään ihmisessä niinkuin hän toteuttaa luonnossa heräävän kevään, kukkivan kesän ja hedelmöitsevän syksyn. Meillä vaan on vapaus kieltää tahi suostua siinä missä luonnon täytyy. Kaikki tapahtuu luonnollisesti, vaikka ihmeelle näyttää se, mitä ei ole ehditty käsittämään. Mutta se mikä on luonnollista yhdessä, ei ole kaikissa luonnollista. Metsälammen äänetön tyyneys ei aina ole luonnollista vainion halki vilisevässä virrassa. Samoin mestarille on luonnollista mikä oppilaalle näyttää ihmeeltä. Sentähden ei sovi tuomita samalla mitalla kaikkia. Fredrik Cygnaeus sanoo, että kauneus ilmestyy tuhansissa muodoissa — vieläkin useammissa tuhansissa muodoissa puhkeaa elämään iankaikkinen totuus. Kaikelle totuuden elämälle yhteinen on ainoastaan rakkaus, jota ilmaisee itsensä uhraava työ elämän velvollisuuksien täyttämisessä. Ainoastaan se sitoo erimuotoiset käsitteet saman pään alamaisuuteen.
— Minä sulan teidän sanoistanne! huudahti Eliina.
— Te haastatte ajateltavia asioita, myönsi Heleena miettiväisesti.
— Mutta me naiset voimme niin vähän todistaa työllä rakkauttamme, valitti Eliina.