— Jokaisella on tilaisuus perheessään ja kansassaan palvella lähimmäistänsä, väitti apulainen. — Tuolta vainiolta kuului äsken kansan kutsuva ääni. Kansan henki hartoo lämmintä ja valoa. Niin monta ihanaa hetkeä luovat pappilan neidet säveleillään kotinsa suloksi — miksi eivät koko pitejän suloksi?
— Emmehän toki lähtene pitejälle laulelemaan? kysyi pilallisesti
Eliina.
— Ei juuri niin. Mutta pitejän nuoriso kokoontuu säännöllisesti pyhien iltapuolina pappilaan, kun on päästy kirkosta. Te viritätte heihin laulun hengen, joka sitten kautta pitejän kylä kylältä elää ja hehkuu, synnyttäen yhä uutta intoa, yhä uusia yrityksiä.
— Oivallista! riemuitsi Eliina palavin silmin. — Me perustamme pitejän nuorisosta lauluseuran. Ja kanttori saapi yhtyä leikkiin.
— Niin, kanttori! lisäsi Heleena hieman punastuneena.
— Hän on nuori mies ja tekee sen luultavasti halulla, jatkoi apulainen. — Ja te, neiti Heleena — neiti Heleena punehtui entistä enemmän — varmaan olette hyvä ja opastatte minut noihin hartausseuroihin?
— Sen teen mielelläni, suostui hämiltään selvinnyt neiti.
— Ettekö ottaisi silloin minuakin seuraanne? kysyi Eliina.
— Vaikka ainaiseksi, myönsi apulainen. — Haluaisin toimittaa kyläkuntiin pyhäkouluja ja niihin ehkä löytyisi parhain opettajia noista hartausseuroista. Niin avaisimme vähittäin alaa metsälammen rannalla uutisviljelykselle, samalla kun ammentaisimme "sulista syvyyksistä" elinvoimia nuorison hengelle. Niin liittyisivät seurakunnan jäsenet toistensa elämäksi toisiinsa.
Mutta pappilan rouva tuli kutsumaan tyttäriään sisälle. Heitä muka tarvittiin askareille. Apulainen jäi taas puutarhaan yksinään. Hän rupesi muistelemaan asioita, joista oli keskustellut. Hän muisti viime sanansa Eliinalle. — Sanoinko "ainaiseksi?" Mitä hän mahtoikaan ajatella? Enköhän ollut kovin varomaton? — teinpä sen melkein ajattelematta! Miksi pitikin luistaman tuon sanan huuliltani? Olisinko todellakin niin onnellinen, että voittaisin hänet elämäni kumppaliksi! Mutta sellaisia houreita herättää ainoastaan kevät. Hän sanoi "sulavansa" minun sanoistani. Minähän sulan kuin vaha hänen henkensä liekissä! Hänen sanansa kaikuvat kuin soitelma korvissani. Pakene, luvaton soitelma! Ei! Kaiu, iäti kaiu! — Mutta onhan hän liiaksi minun kaltaiseni, hän ei sovi minulle. Paremmin sopii papille yksivakainen Heleena. Häneen pitää minun tutustua.