Hän nojasi päänsä käsiänsä vastaan.
Taasen pilpatti oksalla peippo. Taasen liverteli kevättaivaalla leivo.
Ja lempeitä tuulelmia huokui vainion rinta.
Mutta sekaäänisten kellojen kaikuessa humahti pappilan pihalle hääjoukko, vihittävä pari. Apulaista tarvittiin virkahuoneessa.
IV. KÄYDÄÄN TUUMASTA TYÖHÖN.
Seuraavan sunnuntain iltapuoleksi oli kuulutuksella koottu suuri joukko pitejän nuorisoa pappilaan. Pyhäpuhtaissaan siellä liehui vilkkaita poikia ja ujoja tyttöjä sekaisin. Kaikki seisoivat nyt melkein ääneti, kainostellen, mikä apulaisen työsalissa, mikä eteisessä, osa odotteli ulkona.
Sisällä koeteltiin ääniä; kuka hyväksyttiin, kuka hyljättiin. Onnelliset ne, joille kunnian kukko lauloi koetushetkellä. Vieläkin vilkkuu muistissani heidän iloiset silmänsä. Minä olin silloin paimenpojan kokoinen, kun sykkivin sydämin odottelin tuota onnenkoittoa. Tuli sitten minunkin vuoroni. Siinä ensin kirisin ja pirisin, mutta kun se ei näyttänyt kanttoria tyydyttävän, niin lopulta kaikesta voimastani huutaa huikautin, että salin katto kimahti. Siitä purskahtivat toiset tarjokkaat nauramaan, mutta minä kuumenin korviani myöten. Seurauksena tuosta kuumasta koettelemuksesta oli, ett'ei minua kelpoitettu. Kanttori sanoi, ett'ei minulla ollut korvaa, vaikka niitä oli kaksikin. Pikemmin olisin sillä hetkellä uskonut, ett'ei minulla ollut silmiä, sillä niin pimeni keväinen maailma edessäni.
Kun sitten tuo pimeyden hetki pakeni, näin neiti Heleenan lohdutusenkelinä edessäni. Hän vakuutti, että minulle kyllä aikaa voittaen kehittyy korvaa, sen mukaan kuin miehistyn ja käyn muita kuuntelemassa.
Joll'en olisi kuullut mitä sanottiin, niin olisin todellakin uskonut, ett'ei minulla muka ollut korvaa. Tuollaiset selitykset minua tietysti kovin loukkasivat, jonka tähden vetäysin tyytymättömänä toisten taakse.
Sitten astui esille Käkelän Mäkelän Anni, kaino, mustakulmainen ja punaposkinen tyttö. Juuri hänen tähtensä minä jo silloin kaikista enin taitamattomuuttani häpesin. Hän onkin nyt vaimoni enkä minä häntä sen vuoksi tarvitse kiittää, mutta toista oli kuulla hänen lauluansa kuin minun. Kun hän laulaa keahutti, niin hiipaisi silloin minunkin sydäntäni — vaikka se olikin vaan koetuslaulua — ja molemmat pappilan neidet häntä silittivät ja taputtelivat.
Sittenkun oli kaikkia koeteltu, piti apulainen puheen laulun tarpeellisuudesta ja hyödystä. Hän toivotti laulajille ahkeruutta ja sen palkaksi iloa. Hän ilmoitti pääkaupungista hankittavan uusia kauniita lauluja. Ja jokaisen mieli täyttyi toivolla ja innolla — jokaisen, joka kelpasi laulamaan. Meitä korvattomia laulajia lohdutti hän sillä vakuutuksella, että Jumala oli meille varmaan antanut taikka antava jotakin muuta laululahjan asemesta, koska "lahjat ovat moninaiset". Sellainen selitys meitä alkoikin tyydyttää, varsinkin kun huomasimme, ett'ei apulainenkaan ollut laulumies ja oli kuitenkin kelpo mies.