Lauluharjoitukset pappilassa edistyivät niin, että Juhannuksena oli koko lauluseura ensikerran tilaisuudessa laulamaan kirkossa seurakunnan kuullen.
Samana päivänä päästettiin nuorisoa ensikertaansa Herranehtoolliselle.
Juhlan aamuna kokoontuivat nuoret pyhäpuhtaissaan pappilaan. Siellä järjesteli heidät kanttori ja nuori herra — ylioppilas oli nyt kotona — pitkäksi riviksi. Laulajat johtajineen asettuivat etupäähän sekä apulainen niitten edelle. Tyyni juhlainen vakaisuus vallitsi tämän kukilla koristetun nuorukaissarjan kukkivilla kasvoilla. Kevättä hengitti koko luonto, kevät hehkui ja säteili myöskin nuorten silmistä. Sireenien tuoksua lennätti puutarhasta tuuli; siihen yhtyivät laulajain juhlivat säveleet, samalla kun alkoi reipas astunta kirkkoa kohti. Outo tunne valtasi silloin kirkkoväen, joka yhtyi tuohon keväiseen seuraan. Kun laulajain sävelet vaikenivat, jatkoi niitä tornista kajahtelevat kellot. Niin saapui väkijono temppeliin.
Lehterille, vastapäätä alttaria, asettui laulukunta johtajineen.
Tuskinpa milloinkaan ennen seurakuntamme kirkko oli ollut niin kauniiksi kukilla ja lehväksillä koristeltu kuin sinä Juhannuksena. Koko Herran huoneessa lemahteli tuoreet tuoksuiset kasvit ja erittäin runsaasti seppelöity oli alttari kehineen.
Rippilapset tiesivät apulaisen erittäin hyväilevän kaunista luontoa. Olihan seurakunta hänen esityksestään tehnyt säännöksi, että jokaisen nuorukaisen ripille päästyään on istutettava kirkkopihalle joku lehti- tahi havupuu. Sitten sai hän kuntalaiset päättämään, ett'ei enää hautausmaalle pystytetä lyhytikäisiä puuristejä, vaan, joll'ei kannata kustantaa kivi- tahi metallipatsasta, istutetaan kaivatun hautakummulle joku kasvava puu. Tämän kautta aljettiin pitejällä yleisemmin hyväillä asuntojenkin ympärillä puistoja ja istutuksia.
Mutta kovin ihastunut ja innostunut oli seurakunta Juhannuksena palatessaan kirkosta. Ei ainoastaan sanan, vaan sävelenkin voima nostatti siellä nyt enemmin henkeä, kohotti mieltä pyhempiin ilmanaloihin. Entistä hartaammin harjoitettiin sittemmin laulua ja yhä suurempaa luottamusta voittivat apulaisen toimet ja harrastukset pitejäläisiltä. Kuitenkin kuului siellä täällä vanhempien kuntalaisten kesken nurinatakin apulaisen toimia ja harrastuksia vastaan. Puhumatta pitejän virkaväestä, joka ei voinut suvaita apulaista, kun hänen vaikutuksestaan oli pappilassa aljettu haastaa samaa kieltä kuin kansakin ja palvelusväki, eivät jaksaneet useat hartaat pietistitkään kaikissa apulaisen käytöstä hyväksyä. Näyttihän kuin olisi ruvennut maailmassa kristityllekin paistamaan päivä entistä iloisemmin. Ja kuitenkin elettiin murheen laaksossa! Tuota oli vanhemman väen vaikea käsittää. Tosin kävi apulainen myöskin tarvittaessa lohduttamassa sairaita ja murheellisia ja sanottiin, ett'ei kukaan sitä olisi toimittanut paremmin kuin hän. Mutta kuinka taisi hän kuitenkin toisinaan istua hääsalissa, kuulla viulun soivan ja nähdä nuorison tanssivan: taisi iloita iloisten kanssa — sellainen kristillisyys ei tuntunut mahtuvan vanhan väen uskonkaavoihin. Niin kyllä nuristiin, mutta ei kukaan apulaista suusta suuhun parjannut. Tarvitaanhan paljon — ainakin tarvittiin niinä aikoina — ennenkuin kansa pappiansa parjaa. Ja varsinkin on Etelä-Hämeen kansa tavallista taipuisampi ajanmukaisiin yrityksiin. Sitä paitse olihan apulainen elämässään moitteettomasti nuhteeton, vaikk'ei hän tosin pyytänyt näkyä pyhimyksenä ihmisten silmissä. Kaikki uutispuuhansa esitti hän kuntalaisilleen suopealla ihmisrakkaudella ja maltilla, jota kansan, jolla tavallisesti on sydän etupäässä, oli mahdoton vastustaa. Rakkaudensanan voimalla vaikutti hän senkin, että kussakin kylässä kinkeri-lukujen lopulla, entisen aprakan ajon sijaan, toimitettiin vapaehtoinen rahankeräys pitejän lainakirjaston hyväksi. Niin perusti hän täällä ensimäisen lainakirjaston — nyt on meillä sellaisia useammassa kyläkunnassa, sillä kirjallisuus on tullut ihmisten elintarpeeksi.
Pappilasta lähtivät ensimäiset luennotkin, joita näillä tienoin pidettiin. Kansalliset liikkeet pääkaupungissa, nuo henkisen kevättuulen eloisat puhallukset, olivat omituisesti tenhonneet pappilan Jaakko-herran, tuon ennen tunnetun nuoren ylioppilaan. Palattuansa kotiinsa kesäluvalle, tapasi hän apulaisen toimimassa samaan suuntaan kuin hän oli ainoastaan uneksinut. Hänen luottamuksensa löysi tukea, hänen innostuksensa vahvistui. Hän käveli eräänä lämpimänä päivänä sisartensa seurassa puutarhan polkuja, poimien sieltä täältä kevään esikoiskukkia. Palavana virtana uhkui elämä hänen suonissaan. Mitä tuntee lempivä nuorukainen keväällä, sitä tunsi nyt hänkin, mutta hänen lemmittynsä oli Suomen kansa.
— Nyt tunnen minä täydellisesti kevään, puhkesi hän sanoiksi. — Olen nuori ylioppilas. Lyyrani on kunniani. Olen ihmeesti vapaa. Tuntuu niin hyvältä, kun ajattelen eroitusta koulupojan ja ylioppilaan välillä! Silloin elämä suljettu hautakammio, sanat kuolleita muumioita, kirjaimet ikäviä hieroglyfejä — nyt avoinna edessäni maailma, sanat puhaltelevat henkeä, kirjaimet tulkitsevat totuuksia. Nyt elän ja nautitsen elämästä. Mutta nyt onkin minulla kansa, jota silloin en käsittänyt omakseni; elävä isänmaa, joka silloin oli ainoastaan kuollut leipäpala. Nyt, latina ja matematiikka, te riitaiset suurivallat, nyt ette hallitse minua, vaan minä teitä. Tunnen itseni niin keveäksi. Ottaako jalkanikaan maahan? Ennen nuokkui päänikin sinne. Ja tämä kaikki tapahtuu keväällä. On niin lämmin. Yötkin valkenevat. Uneliaisuutta, väsymystä — niitä tuskin on maailmassa. Maa ja puut kaikki heräävät, valvovat, nousevat taivasta kohti, puhkeavat lehtiin ja sitten kukkiin. Hedelmää ei kukaan odota keväältä. Ruusuilla tanssia kevään soittaessa — se sopii nuorelle ylioppilaalle, ainakin minulle. Osasinpa syntyä hyvään aikaan: minulla kevät, luonnossa kevät, kansallani kevät. Jumala syleilee maailmaa! Ja minäkin syleilen — niin minä tahtoisin syleillä koko Suomen kansaa!
— Oikein, veljeni! huudahti Eliina. — Sinä laulat oikeata ylioppilaslaulua, vaikka ilman säkeitä, ilman mittaa.