— Elämä tuntuu minusta niin väljältä, ett'en voi laulaa noita mitattuja virsiä — paitse silloin kun yhdyn teidän lauluharjoituksiinne, lausui ylioppilas.
— Tämän elämän virret ovat kaikki mitattuja, huomautti Heleena.
— Niinpä niinkin, mutta en tahdo sitoutua kaikkiin tämän elämän mittoihin. Henkeni on mittaamaton ja sen sävelet samoin.
— Mutta täällä sinun pitää tottua, ennenkuin tuolla voit laulaa, liittyi keskusteluun apulainen, jonka työpöydän luo, puitten varjoon, sisarukset olivat saapuneet. — Ja täällä ei ole laulut ainoastaan sanoja ja säveliä — ne ovat myöskin työtä.
— Minäkin yhdyn pastoriin, kiiruhti Eliina lausumaan.
— Sinun kyllä sopiikin yhtyä pastoriin, ivasi ylioppilas, enkä kieltäy minäkään yhtymästä hänen mielipiteihinsä, vaikka joudun ymmälle siitä, mihin työhön minun kaltaiseni mies oikeastaan kykenisi. — Jotakin johtuu kuitenkin mieleeni. — Minä tahdon. — Minä koetan.
— Ihminen on puu, joka kukkii, jos kasvaa, kasvaa, jos hedelmöipi, lisäsi apulainen.
Keskustelu päättyi sillä kertaa siihen. Neidet ilmoittivat tulleensa kutsumaan pastoria päivälliselle. Mutta sittemmin alkoi Jaakko-herra pitää lupa-aikoinaan kansalle luentoja, milloin kirkkohistoriasta, milloin kotimaan ja yleisestä historiasta sekä luonnontieteellisistä aineista. Näiden kautta kiihtyi kansan tiedonhalu ja äsken perustettua lainakirjastoa aljettiin sitä innokkaammin viljellä.
Sama ylioppilas pani täällä toimeen ensimäisen seuranäytelmän, jossa esitettiin "Riita-asia". Kammoen lähestyi sitä monikin ensin katsomaan. Olihan ennen saarnattu teaatteria pirun kirkoksi, paholaisen pajaksi y.m. — ja nyt pyrki sellainen laitos kristikuntaan.
Apulainen neuvoi: "Koetelkaat ja omistakaat, mitä tunnette hyväksi. Jokainen ei jaksa sulattaa joka ruokaa. Ainoastaan elkäät tuomitko toisianne."