Seurauksena oli, että ne jotka sitä ennen olivat teaatteria parjanneet, vaikenivat. Useampi olisi halunut nähdä toistekin sellaista. Ja onhan sitä sittemmin nähtykin.
Monta ruokalajia, joita ennen pidettiin myrkkyinä, on ihmisellinen käytäntö todistanut terveellisiksi ja edistyvä sivistys tehnyt välttämättömiksi. Eiköhän lie sama henkistenkin elintarpeitten laita?
V. NEITI HELEENA ILMAISEE JOTAKIN.
Mutta ei tapahtunut liikkeitä ja muutoksia ainoastaan pitejällä — tapahtui niitä pappilassakin. Kummia huhuja liikkui kirkonkylässä neiti Heleenasta. Hänen sanottiin eräänä sunnuntai-iltana lähteneen kodistaan. Hänen luultiin menneen hartauskokoukseen. Kuitenkaan ei siellä häntä nähty, vaan myllyn lähellä oli hän kauan istunut korkealla äyräällä ja käsi poskella kuunnellut kosken kohinaa. Siellä oli hän sitten kulkenut pitkin joen rannetta, tullut Kruunuhaan kohdalle, jossa asusti pappilan ruuhi. Siihen sanotaan hänen astuneen ja siitä — joko tahallaan tahi vahingossa — hypänneen veteen. Onneksi — mistähän lie siihen saapunut — liikkui samana iltana kanttorikin rannalla ja ehti pelastamaan onnettoman. Yhdessä olivat sitten menneet pappilaan. Mutta kummallisinta tiesi huhu: että tuo neiti vielä samana iltana oli mennyt apulaisen asuntoon ja istunut siellä pitkän aikaa.
Toiset tiesivät, että neiti Heleena oli joutunut uskonnollisiin epäilyksiin ja sentähden noin etsi itselleen häviötä ja katoamista. Toiset taasen vakuuttivat, että hän oli hurjasti rakastunut nuoreen apulaiseen, jonka rakkautta epäili voittavansa, ja sentähden käveli tyttö rukka houreissaan, välittämättä elääkö tai kuolla.
Tosiaankin, samana iltana neiti Heleena, kun oli pukeunut kuiviin vaatteihin, meni vielä pastori Siipisen asumukseen. Kello oli jo yli kymmenen. Apulainen istui huoneessaan aivan yksin. Kovin joutui hän hämilleen, kun Heleena kalpeana ja alakuloisena astui aivan aavistamatta sisään.
— Elkää hämmästykö, pastori! pyysi tulija. — En voinut olla etsimättä tänä iltana teitä. Sydämeni on niin kipeä ja teillä olen usein huomannut lääkkeitä.
— Niin, sydämen lääkkeitä. — Istukaa, neitiseni! Näytätte niin kalpealta, puhutteli apulainen. — Todellakin pitäisi papilla oleman tuollaisia nytteitä, varaseipäitä horjuville sydämille. Mutta voinko teitäkin tukea, tarvitsetteko tekin sellaista? Olettehan kokeneempi kuin minä.
— Oi, kuunnelkaa, pastori, ennenkuin puhutte! Mutta minun on mahdoton teille sitä sanoa. — Te nuhtelette minua. — Oi, elkää vihastuko minuun! Olenhan ainoastaan nainen, joka tarvitsee tukea; luvatkaa minulle sitä!
— Mi — minä lu — lupaan, änkytti apulainen. Mutta hänkin oli nyt joutunut hämille.