— Oi! Te pelkäätte minua. Te ajatte minut pois, Minä olen onneton! jatkoi Heleena.
— Ei, ei! Istukaa ja puhukaa vaan rauhallisesti! Minä kuuntelen, vakuutti apulainen, koettaen näyttää tyyneltä.
— No niin. Minä sitten tunnustan asiani. Minä — —. Voi, kuinka tämä on vaikeata! Olettehan nuori mies. — Mutta minun täytyy. — Niin, minä olen tehnyt suuren rikoksen, minä olen — rakastunut!
Nyt oli Heleena astunut vaikeimman askeleen ja iskenyt apulaiseen kuin ukon nuolen.
— Rikoksen — rakastunut! puhkui apulainen ja alkoi tulisesti teiskata edestakaisin asunnossaan.
— Olenko tätä alkanut? Olenko tähän syypää? jatkoi hän itsekseen hykertäen käsiään.
— Näenhän, että tuskastutte minuun. Ette tahdo minua lohduttaa, tiukkasi Heleena.
— Oi, tahdon, tahdon! Mutta enhän voi. Enhän voi teitä — — niin, mitä minä sanoisin?
Heleena tyrmistyi. Hän kohtasi mitä ei ollut odottanut. Hän odotti lohdutusta, rauhoitusta, mutta kohtasi neuvotonta levottomuutta.
Apulainenkin luuli kohdanneensa odottamatonta.