— Te ette sano mitään, jupisi neiti. — Te vaikenette ja minä häviän yöhön. Te olette sanonut, että luontokin saarnaa ihmisille, mutta minulle on se yhtä tyly kuin tekin: — se saarnaa lakia. Myllykoski tuolla pauhaa kuin sydämeni; tyynempi virta sen yllä oli minut hukuttaa; vainion tuulet puhaltavat minulle kaikkialla vinhasti vastaan; tuimina tuikkivat ylläni taivaan tähdet, ja kuu, tuo ennen niin lempeä kuu, haamoittaa kuin isäni haudankalpeat kasvot, jotka kuolinvuoteellaan tuomitsevat rakkauteni kuolemaan. Kaikki saarnaavat lakia eikä teilläkään ole evankeliumia.
— Särkyneeseen sydämeen syntyy maasta sekä taivaasta ainoastaan rikkonaisia kuvia — siinä onnettomuutenne, virkkoi apulainen levollisemmin.
— Mitä auttaa sen tietäminen minua? tokaisi neiti.
— Mikä on ihmisiin loukkautuen särkynyt, se voipi Jumalaan turvautuen parantua ja vahvistua, lisäsi apulainen.
— Mutta jos loukkauskivi on kiintynyt kirveltämään vammaa? pitkitti neiti.
— Iankaikkisen rakkaus puhdistaa ja parantaa kaikki vammat sitä terveemmiksi, mitä syvemmin niiden kivut tunnemme, jatkoi apulainen.
— Ja isäni vihan — pyyhkiikö Jumala senkin pois?
— Isänne vihan! Mistä olisi hän vihastunut teihin? — sairas, kuoleva vanhus.
— Voi! Ette vieläkään minua käsitä. Olenhan rakastunut, kuten jo sanoin ja — luvattomasti —
— Luvattomasti! huudahti apulainen melkein kauhistuneena.