Niin, murhasta
Ja kapinasta syytettynä, kun
Flemingin miehilt' omaisuuttaan turvas,
Hän rautoin tuomittiin ja hirsipuun
Häpeä-kuolemahan. Polvillani
Flemingilt' armoa ma turhaan pyysin.
Mies julma kylmästi mua silmiin katsoi
Ja kääntyi — meni pois. Täss' on' se paikka,
Joss' isäs veri syyttömästi virtas!
Täss' on se paikka, johon hengetönnä
Sun äitis vaipui tuskissansa! Tässä
Yön pimeässä kalpeaksi itki
Hän poskensa ja harmaaks' suri päänsä.
Täss' ilmaan hän sua isätöntä nostain
Huus' surmaa, surmaa Fleming murhaajalle.
Hän tässä järjen valon kadotti,
Ja halutonna metsämailla kulkein
Söi pettua ja kyyneleitään joi.
(Kuu pilkistää hetkeksi pilvien ra'osta ja luo heihin valoansa).
DANIEL HJORT.
Mun äitin', äitini, se sinä olet!
KATRI.
Pois luotani, viel' et sä poikan' ole!
Mua kuule loppuun, sitten sua kuulen.
Tien varrell' istuin kerran näin, Klaus Fleming
Ohitse ajoi uhkein joukkoineen,
Ja puolikuolleena sä haikealla
Makasit rinnallain. Ja tuntui silloin
Kuin kaikki hyvät ihmiset maan päällä
Ois kuollein' olleet. Kuollut oli Luoja,
Ja taivas mustan murhevaipan kääri
Ylitse kaiken kuolleen maan. Tääll' yksin
Mun rinnassani sydän sykki. Tunsin,
Kuin unissa, sun kuolleeks. Sielun teki
Niin hyvää tuo. Yö armas hulluuden
Sydäntän' ympäröi kuin lääkitys.
En sitten enään tiedä kuinka kävi,
Vaan — sin' et enään rinnoillani ollut;
Ja näin ma jälleen Pohjanmaalle jouduin —
Jumala tiesi kuin.
DANIEL HJORT.
Ah! silloin mun
Tielt' otti Fleming. — Onnen sallimusta!
KATRI.
Talomme raunioilla sitten istuin
Ja kauniit laulut linnun virsiin lauloin —
Niin kauniit laulut! Yhden vielä muistan: