"Verihin sortui puolison',
Pyöveli kistun vieress' on,
Myrkkyä haudat kasvaa".
DANIEL HJORT.
Kuin tyyni hävittää tuo synkkä näky
Sen hiukan arvon, jonka annan vielä
Ma Flemingille.
KATRI (tointuen jälleen).
Flemingille, sanot!
Sen syntikirjaa viel' en loppuun pääsnyt.
Se muista: sukus hävitti hän tyyni
Kun Pohjanmaa nous' yksin voimin hänen
Ijestään sortamahan. Pentti Pouttu,
Sun enos, setäs Matti Ilkka ovat
Tän pölkyn päällä mestatut, tai nälkään
Tapetut linnan synkkiin vankiluoliin.
Ei jäljell' ole koko Pohjanmaalla
Ei ainoaa sun isäs' ystävää.
Nyt sotketulla pelloll' aura ruostuu,
Veristä rantaa vastaan aalto huokaa,
Takassa tuli kylm' on, hiilus musta,
Ja pyhyytenä autiona kirkko.
Jos minne silmäät Suomeen, rehoittaa
Vaan linnapihat sekä kirkkopihat,
Ja kukkasetkin haudoilla ne kuiskaa:
Kostoa Flemingille viime polveen!
Se huuto taas mun järjilleni toi,
Teroittui silmä, muisto heräsi,
Ja sinut muistin, muistin kuinka hiivin
Ma luotas pois, niin ett'et kuulis, kuinka
Sylissä Flemingin sun sitten näin
Tien polvekkeessa tomuun katoavan.
Ma sinut etsin, näin sun, tunsin sun,
Mut koskaan äidin helmahan en sulje
Ma poikaa, jot' on Fleming kasvattanut,
Ennenkuin oikeutensa hän näyttää.
DANIEL HJORT (lankee polvilleen ja paljastaa rintansa).
Kas käärmeenkieltä rinnassain ja helmaas
Mua sulje!
KATRI.
Linnaan takaisin!