Oi äiti!
Enemmän vihaat sä kuin rakastat.
KATRI.
Ma rakkaudesta vihaan. Poikan', ota
Tuo sormus. Kaarlo herttua, kun oli
Nuor' ruhtinas hän, isälles sen antoi,
Kun tämä herrain päivill' uljaast' ajoi
Ja voittosasti kansan asiaa.
Se sormus häntä seuras kuolinhetkeen,
Sun perintös se on.
DANIEL HJORT (koeteltuaan sitä).
Se rinnoillani
On lepäävä, uutt' elinvoimaa tuova.
Nyt äitiseni! (avaa hänelle sylinsä).
KATRI.
Kun sä ensin näytät
Ett' olet kansan laps. Siks hyvästi!
DANIEL HJORT.
Niin, kiellä multa helmas', äiti, kiellä,
Niin kauan kuin tää nimi mull' on vielä,
Niin kauan kuin mull' on tää pukukin,
Mi silkistä on tehty Flemingin,
Niin kauan kuin sen vallan virkaa teen,
Mi kansan syöksi nälkään, orjuuteen, —
Niin, äiti poikaas' älä katsokaan,
Niin kauan kuin hän pilkkaa sukuaan,
Siks' kun kaikk' entis-olot riistävi
Hän muististaan, siks hyväst', hyvästi! (lähtee).
Neljäs kohtaus.