1858.
13. Tähti.
Kun tähti katsoo maisen kevään puoleen,
Se näkee kiillot kullan, välkkeet veen.
Sen katse tääll' ei satu tuskaan, huoleen,
Ja loistett' ei se tiedä omakseen.
Niin sielu mailmaa pitää auvoisana
Kun puhdas, riemuisa se olla voi.
Jos tahdot enkelien johtamana
Sä täällä olla, usko niihin, oi!
14. Sotavanuksen jouhi.
Kimaltaa tähdet taivahan ja tummui metsä, maa,
Ja hongan partaa vihreää jääkyynel kaunistaa.
Niin hiljainen ja kaamea on nummi luminen.
Wain karhu, susi jouluaan viettääpi helmass' sen.
Waan silloin raskaat askeleet saa metsän kaikumaan.
Ken tänne; kauvas kylästä, pois yksin joutuikaan!
Ken hongan rauhaa häiritsee ja tuulta jäätävää.
Ken tohtii lumen timantit suliksi hengittää?
On Suomen sodan viimeisen soturi vanha hän,
On varjo urho-»aikojen, laps' ajan synkeän,
Waan ylhä hän ja lämmin on, ja minne katsahtaa
Niin nietos kiiltää, honkakin se tekee kunniaa.
Hän istuu sammalkivelle; pää painuu valkoinen
Niin kaunihisti aatteissaan, soi huoju honkien,
Ja kyynel vierii poskelle, vaan silmä riemuisaan
Se katsoo juhlaa tähtiyön ja hiljaisuutta maan.
Hän puhun: "Sua tervehdin, sä sydämein morsian,
Sa tumma honka, kaunis yö tään nummen hohtoisan.
Ma tunnen maani, tunnen sun, vaan tokko sinäkin
Minussa urhosulhos näät näin hapsin harmajin?