Avosilmin, mustana mieleltään,
Hän katsovi yöhön synkeään.
Walo hohtava kaukana liikahtaa.
Hän peljäten tarkkaa: se lähelle saa.
Hänen poikans' se valkeapukuinen
On varassa siipien kultaisten.
Luo pöydän hän liitävi hiljaa vaan:
Siinä kuningaskruunu on loistossaan.
Hän alkavi päärlyjä irroittaa..
Sädekehänsä suruisan loisteen saa.
"Ei haudassa ahtaassa rauhaa mull' ois,
Jos en vaikka näitä mä poimisi pois.
Oman kansansa verta vuodattain
On isäni saada ne voinut vain.
Mua vainajat velkovat niistä, kun
Isä heitä on surmannut tähden mun."
Hän kulkevi purppuramanttelin luo,
Siit' tulvivi verisen-punainen vuo.
Sitä joskus hän pyyhkinyt murheissaan —
Yhä enemmän verta se vuotaa vaan.
"Woi ennen en elää, en kuollakaan,
Kuin tän lumivalkean puhtaaks' saan.
Sen kyynelin pestä mä tahdon näin,
Ja kuivaksi pyyhin sen siivelläin."
Ja peikot ympäri lapsosen
On, häntä hurjina katsellen —
Hän itkee hiljaa, jo väsymys saa,
Ivanauruin hänes he siepaltaa.
Ylös tyranni hyppää, ei levätä voi —
Pois kaikki on, koittavi aamun koi.
On pöydällä kruununsa koskematon,
Ja verisen-punainen mantteli on.
1850.
16. Syysmyrsky.