On luonto raivoissaan. Syys synkkä nyt
Maan rintaan ahneesti on iskenyt,
Ja kuolon-kylmää hurjaan läähättäin.
Siit': imee suven sulon, hengen näin,
Kuin vdren-imijä, ja uhrit tään
Luo kavalasti lumeen pehmeään.
Nyt meri ulvoo; sillä taivaan tuon,
Mi kesä-illan'kullat siihen luo
Ja rauhaisna sen syliss' uinuaa
Pois riistäis syksy, turhaan huutaa saa
Se armastaan, ja turhaan aaltoihin
Ne pyytää — syöksyin surmankuiluihin.
Kas, tammi taisteieepi rannallaan
Se tummanvihreätä kruunuaan
Wain turhaan puistaa, nostaa suuttuen
Käs'vartiaan esteeks myrskyvoimien.
Ne pilkkaa uhkausta väkevän
Ja kuihduttaa sen puvun vihreän.
Ja kukka näkee suurten kohtalon,
Mut armoa ei pyydä, tyyni on,
Se kyynelkuvun kääntää maata päin,
Waan myrsky näkee sen, ja rakein, jäin
Sen ruskii esille, ja kuolemaan
Niin puhtaus, kauneus, tuoksu taltataan.
Jää muistomerkiks' vehryt honka vaan
Ja meri tyyntyy kuohusoitelmaan.
Nyt myrsky työns' on tehnyt, levon saa,
Ja kaikki pilvet kiitävät halkeaa —
Ja tähtitaivas katsoo ikuinen
Waan mykkäin erämaitten puolehen.
17. Elokuun-ilta.
Kun välkkyvä kulkevi kulkuaan
Luo laineille hopeasillan, —
On metsä korkea aatteissaan
Ja uneksii sylissä illan.
Wene lähestyy, hiljaa keinuen,
Nyt tupaa, mi salmen on suulla,
Soi sävelet siitä helkkyillen,
Soi nurmikon keijujen kuulla:
"Oi luoksemme, Jeesus Kristus, jää
Sun armohos turvaamme aina,
Nyt ilta jo seutuhun leviää,
Waan suojassas surut ei paina!"
Kuu hymyää hopeahohteessaan,
Tuvan ikkunall' loistaa tuli, —
Sävel virren häipyvi, hiljaa vaan
Se ilmojen soittoon suli.