1859.
18. Jumalan puutarha.
Ma muistan tytön riemukielen
Kuin kevät Iapsuus-aikainen,
Kun nauru all' on surumielen
Ja sielu Iainen lainehen,
Niin puhdas, kirkas, auvoinen
Kuin kirje kaikkein yhteinen,
Johonka elo kulkevainen
Tuo vastuun surureunaisen.
Hän kaunis oli, pikku kulta!
Me "talosilla" leikittiin,
— Siin' oli naurun, riemun tulta! —
Ja kahden meill' ol' lysti niin
Ja kodeistamme kirkon luota
Me leikkimähän juostihin
Luo kirkon ristein, kukkain, — tuota
Me papin puistoss' luultihin.
Tok' usein tuumimme me, miksi
Kaikk' kävi sinne saapujat
Niin juhlallisiks', surullisiksi
Kuin isoäidin laulelmat,
Yks vualan, toinen kukan kantaa,
Ja kolmas tuopi kyynelet,
Waan meill' ei ollut muuta antaa
Kuin hymy, kirkkaat katsehet,
Waan oli niinkuin toisinansa
Ois hongat hiljaa puhuneet
Ja syreenitkin kukillansa
Mietteissään maahan katselleet —
Waan kauvan moist' ei muistaa voinut,
Me leikiteltiin uuhelleen.
Taas kaikui huudot, riemusoinnut
Taas kohosivat korkuteen.
Ma vanhukselta kysyin kerran:
"Kenenkä puutarha on tää?"
"Tää puutarha on taivaan Herran",
Niin vastas siihen harmaapää.
Oi kuinka riemuitsimme tuosta,
Kun Herra meidän leikkien
Noin salli puutarhassaan juosta,
Jok' oli kovin kaunoinen.
Waan tavata kun taittiin vähän
Ja "tässä lepää" nähtihin,
Niin tultiin hieman tietämähän:
Siell' luona ristein lepääkin
Ain Herran pikku enkeleitä,
Jotk' aartehillaan kattaa maan,
Ei yhtään kortta ilman heitä,
Waan pukee verhoon loistavaan.
Waan ihmeeksemme enkeleistä
Yks' oli lukkar' arvoltaan
Ja ritari on toinen heistä —
Se kuinka sopi asiaan!
Waan kerran sitten illan tullen
Ma kuuntelemaan kätkeysin.
Kentiesi enkel' puhuis mullen —
Waan juoksin pois kun säikähdin.
Waan sitten leikkikumppalini,
Mun armain, paras aarlehein
Sai sairahaksi — iloihini
Hän osaa ottanut nyt ei.
Nyt kättään laihaa pihin minä
Ja itkin: "pois et mennä saa!"
Hän hymys: "Koht' oon enkelinä,
Me puutarhassa kohdataan!"