Waan ulkona pihalla istui
Alla lehvän lehmuksen
Äiti tyttärinensä siinä
IItavirttänsä veisaillen.
Hän kauneutta lauloi taivaan
Ja suloa keväimen
Ja kuinka Hän lääkkeen antaa
Woi suruhun jokaisen.
Ja hopeapilvestä katsoi
Alas enkeli riemuissaan —
Ja rusko se laulajahan
Loi vienoa loistettaan.
Waan viisahat kirkko-isät
Ne riiteli myöhäiseen.
Ja kun nukkuivat: pyhimyskruunun
Ne uneksi itselleen.
24. Suomenlahden kalliot.
Ohi kuohujen, kuoleman kuljemme me
Laell' aaltojen hyrskysten,
Ja köyssä, touveissa laivamme
Soi vihurit vinkuen.
Me riennämme Suomen rantaa päin,
Pian riemuiten näemme sen,
Sydän kaihosta syttyvi, välkähtäin
Lyö salamat katseiden.
Kas, graniittikalliot tuossa on
Ne on kiveä Suomenmaan!
Niin tummat ne keskellä aallokon
Oi, paljaina seisoessaan.
Ne on synkkiä nyt kuni silloinkin,
Kun ne viimeksi nähdä sain.
Sadun synkän niistä mä tietäisin,
Jos kuulla sen mielit sa vain!
Kun Wäinämö helmahan aaltojen
Loi kerran Suomemme tään,
Helovirret ja koivujen seppelen
Kesäkukkien välkkynään,
Walon kirkkahan, kuusikon kaunihin,
Sinijärvemme saarineen,
Niin silloin kalliot täältäkin
Ne hymysi luojalleen.
Ja rannan kukkanen pyysi näin:
Oi, neito jos luonani ois,
Jos tulis hän hellien, tervehtäin,
Ja jos povelleen kuolla vois!
Hän saisi mun eloni keväimen,
Ja hän tuoksuni, loistoni sais,
Ja hän saisi mun silmäini kyynelen,
Mi päivässä kimmaltais!
Ja nuorelta maaltansa honka pyys:
Tue, nuorukaisjoukko, oi!
Tule, suuri on tuntoni kestävyys,
Ja myös latvani kestää voi!
Ja koivu: jos seisoa saisin vain
Luon' ihmisten asuntojen
Alas Iehtevät lehväni taivuttain,
Ja ihmistä hyödyttäen!