Yhä vähemmän jyviä kylvettiin.
Oli aasi se nälissään.
Se kielellä käänteli lehdet niin
Ja haeskeli syömistään.
Ja kun se löys jyvän, niin iioissaan
Se hyppi ja huus kuin saanut ois maan.
Ja sitten se paastota päivän sai,
Ja se vietihin sulttaanin luo.
Pää kallellansa ja tarkastain
Se tul' esihin, hurskas tuo.
Ja ympäri pyhän koraaniin
Siell' istuivat viisaat kaupungin.
Pyhän kirjan avasi visiiri
Ja kääntyi tutkittavana.
Joka lehden se käänteli viisaasti,
Muris nälkäisnä tuskissaan.
Waan' vaikk' ois kuinka se käännellyt,
Ei lainkaan jyviä löytänyt.
Ja hämmästys valtasi katsojat nuo
Tuo eläin se oiva on!
Ja sulttaani kummastus-katseen luo:
"On visiiri verraton.
Heti paikalla professoriks hänet teen
Ja derviisiks' aasini oppineen."
"Hänen Pyhyytensä" aasi nyt viimeksi sai,
Kultaseimess' se ruokittiin.
Oli saatoissa pashain se rinnalla vain,
Ja kansa sit' ihaili niin
Kun pyhyyden valossa loistellen
Se kulki — mut kuvana lihavuuden.
Niin tuodahan se taaskin lukemahan.
Waan kirjasta huolii se viis,
Se hyppii ja potkii ja mylvii vaan.
Ja visiiri nöyränä siis:
"Oi, näet, se kovin on edistynyt!
Ei enää se lue, se saarnaa jo nyt!"
1861.
40. Kääpiön kosto.
Yön peitoss' on käapiö vuoressaan,
Hän takovi kultaista aarrettaan.
Se hehkuu, se kipinöi, vaalentuu.
Hän laulavi ilkeessä irvissä suu:
Pois lämmöstä, valosta ihmiset
On meidät vuorehen syössehet.
Noit' ylpeitä, ahnaita vihaamme nytl.
Ja kohta he kaikki on myrkytetyt!