Mun kalvastutti kuumain huulten tuli.
Ett' oon kuin syksyn lehti keltainen.
Ja valkosormiin kutrein kulta suli,
Sai vihdoin värin niiden kaltaisen,
Ja sydän hiljeni — — — — —
— — — — — — — — — —
Waan järki selkes, ja se tietää tahtoi,
Mi tarkoitus meill' oikein olla mahtoi!
Kun sydän kyltyi lemmen-leikkilöihin
— Se lääkärinsä käskyst' teki sen —
Niin pääni ryhtyi filosoofin töihin,
Ma hetkeks' istuin kirjain äärehen
Ja läksin sitten ulos, yksilöihin
Jakamaan viisautta tieteiden.
Ma jotain opin, sit' ei kieltää saata,
Kun opin: jaloin seistaan vasten maata.
Pahuuttaan verhoin ihmiskunta salaa,
Wikojaan filosoofin lauseihin.
Jok' aika neuvoo uutta paikka-palaa,
Mi muka korjaa puvun parhaimmin.
Waan uudet tuulet vaatii uutta alaa,
Ne repii taa» sen pieniin rääsyihin.
Näin ihmiskunnan pitkä tohtor'puku
Kun särkyy, paikkaa sitä uusi suku.
Muut olkoot valon kanssa sokkosilla,
Mua naurun-alaisuus se pelottaa.
Saat posket kalvaiksi sa suudelmilla,
Ja viisaus tummiksi sun silmäs saa.
Mi jäljell' on siis maailman asujilla?
Rukoilla, syntinsäkö tunnustaa?
anotaan: Kristuksessa elää voipi
Kuin mato, joka raatoon kiemuroipi.
Mut uskoon myöskin jotain tarvitahan,
Waan mitä? Herra ties, vaan minä en.
On usko hyvää, auttaa nukkumahan,
Luo loisteen kasvoin ympär' ryppyisten.
Ja tyhmyys kiertää aatoskuilun pahan,
Waan min' oon puuttehessa lahjan sen.
Niin kauvan elin, että tiedän kyllä:
On usko syntiin — kalvo kuplan yllä.
On kaunis oppi: "jalon tähden kuolla",
Tuo haaveilijain, jesuiittojen.
Saa tyhjää ilmaa, kunniata, tuolla.
Ja ruokahaku kasvaa kanssa sen.
He huutaa: ihmisyyttä aina puolla —
Ois ees se hyvän toivon arvoinen! —
Waan kuolla halua en laisinkahan
Wuoks' joukon suuri-suun ja suuri-mahan..
Wois haaveilija minust' ehkä tulla,
Jos jotain elon arvoist' tapaisin.
Jos koti, vaimo, lapsia ois mulla
Ja maa, niin niille kelpais kuollakin.
No, voisi luulla, tällä tuumailulla
Ma että jouduin turhiin juttuihin,
Näet mulla — kuten tietään maailmalla —
On vaimo, tenavia kaikkialla.
Parbleu! Käy kurttiisi ja kiroukset
Niin hyvin ranskaksi. Parbleu, mun saa
Jo epätoivoon mailman hassutukset,
Ma sotaan käyn. Ykss, kaks… ei, malttakaa,
Mun, ennenkuin nyt avaan tuonen ukset,
On vielä mietittävä. Eipä vaan
Mies urhokas saa — jos kuinka rimmit laukkaa! —
Kun leini sääriluita lyö ja haukkaa.
Siis jäljell' yksi on, kun sotisovat
Mä heitän: käydä rahaa keräämään.
Niin rauhattomat kullan orjat ovat;
Se saapi heidät toimeen heräämään,
Ja vaikka takana he moitteet kovat
Saa osakseen, niin edessä he tään
Tään kuulla saa, jos lähtisivät mihin:
"Me pyytäisimme herraa vekselihin!"
Kun vanhenemme, silloin tunnussana
On kulta — se se määrää puheetkin.
Kai pietään aurinkoa ihanana
Siks että se tuo mieleen — tukaatin.
Waan vanhat ahkeria kokoojana
Jos olleet on, niin nuorten käsihin
Kun rahat jää, ne menee sitä tietään:
Niill' iloitahan, kalaaseja pietään.