Ma vaikka kulta-aarteen koota voisin
Ja kuinka korkealle pääsisin,
Ja aarrettani kuinka vartioisin,
Niin hautahan, mi viereen luotihin,
Ma viimein kaatuisin ja — siinä oisin! —
Ja aarteistain jos jako kasvaiskin,
Mut protokollia vain siitä itää
Siis kunnes suurin roisto saa sen pitää!
Waan jos ma runoilemaan rupeaisin?
Kai ruumistani pukis laakerit!
Ma pilkkaa niiltä kyllä varmaan saisin,
Joidenka runot on kuin — sipulit
Yleisön nenän alla. Miehin, naisin
Näet suodaan kiitoslauseet kaunihit
Wain kiiltokultasille. — Runonluku
On yleisöllemme vain juhlapuku.
Oi, sydämestä rikkiraastetusta
Esihin tuska, pilkka tulla sais,
Ja siihen, miss' ois synti, murhe musta,
Se maan ja tähdet, taivaan hautoais,
Ei säälis uskoa, ei luottamusta.
Sen käsiin viattomuus murskattais…
Käsittämättän' jo kaikki jääpi,
Ja tyhjyys mulle ilkkuin irvistääpi.
52. Mä keski-yön lapsi.
Mä keski-yön lapsi, mä onneton,
Miks', Herra, oi miks' olen luotu?
Enemp' onnea kaarnalle laineilla on
Kuin minulle raukalle suotu.
Oi, onni mull' oli, vaan murskasin sen:
Waan, Herra, sa kuulit mun rukouksen';
Mutt' — unhotin sinut,
Sa kirosit minut,
Waan haudan et povehen kahlehtinut.
Oi Herra, armos suo.
Oi Herra, neuvot tuo.
Tuo tähden Kristuksen,
Tuo tähden Kristtuksen!
Mun perkeleen valtaan et jättää sä voi,
Waikk' kietoi hän henkeni minun.
Mua myödä et hälle sa anna, oi, — —
Minut vapahti veresi sinun.
Sa hurskas ja oikea jumalain,
Et suur' ole salaman liekeissä vain
Ja kastehen vöissä,
Tähtikirkkaissa öissä,
Koko luontosi kaunihin ihmetöissä!
Oi Herra, armos suo,
Oi Herra, neuvot tuo,
Tuo tähden Kristuksen,
Tuo tähden Kristuksen!