Hymyili toivo kerran mullekin,
Ma kerran riemukielin laulelin.
Kun kukat tuoksui, aallot ailakoi.
Niin hyvin silloin haaveksia voi.
Loi toivo kirkkahiksi muistelmain,
Ol' yöni unta, päivät tanssin vain.
Ol' lapsuus niinkuin kirkas tähtönen
Ja koitti päivä kaunis nuoruuden.
Ja aamu alkoi. Silloin iloittiin,
Pukeutui riemu loistoon, laulelmiin,
Siell' liehui enkel' ystävällinen
Ja raikastutti riemut sydämen.
Waan nyt on ruusu mulle tuoksuton
Ja laulu vailla riemuansa on,
On taivaan lämmin loiste kylmennyt,
Ja, hellä enkelini, miss' oot nyt?
Pois pakenit sa. Näithän sä sen,
Ett' oli lempiaaltos mutainen!
Sen ainut valo olit. — Ainiaan
On yötä nyt ja synkkyyttä on vaan.
8. Turun linna.
Kalvas varjo muinaisuuden, linna aikain menneiden,
Murhemielin pääsi nostat, vetten yli silmäten.
Merkki haudan, johon monet vuosisadat käyneet on
Päänsä raskaan painaaksensa — eikä päässeet lepohon.
Rantaas, muinen ylpeillä, aalto pesee vaikertain,
Ja niin kummallisna kaikuu laulu syvä aatteissain.
Tähti-yössä taivahilta ala» katsoo ijäisyys
Kuink' on pieni ihmis-aatos, ihmistöiden kestävyys.
Hautalaulus aalto laulaa lyöden hiekkarantamaa.
Kuolinsoihdun lailta kuukin nousee tumman metsän taa.
Kilpes murrettiin, ja heikko, aseeton sa olet nyt.
Sulle muiston kaihokyynel enää vain on vierinyt.
Kenen lempeä ei sentään syttäis muuris murretut!
Oothan nähnyt Suomen nousun, välkkeessä sen hohtanut.
Nähdä sait sa maamme, synkän ensi valon koittehen
Autioilla rannoillamme ristin työtä puoltaen.
Ensi oraat sait sa nähdä maamme kyntämättömän.
Warjelit niit' aina lailla voitonvarman, kestävän.
Suomen kaunehimmat muistot luovat sulle seppelen,
Jossa kajastuupi valo, la'it uskon, oikeuden.