X.
Se henkilö, joka seuraavana aamuna seitsemän tienoissa olisi kyennyt olemaan yhtaikaa jokaisessa Parisin kolkassa olisi tehnyt merkillisen havainnon. Kaikkialla kaduilla, raitiovaunuissa, maanalaisella rautatiellä, Seinellä liikkuvissa höyryveneissä, kaupoissa ja virastoissa oli kaikissa käsissä avoin sanomalehti. Ja jos olisi voinut tunkea sisälle taloihin ja nähdä liikemiesten, ylioppilasten, kirjailijain, valtiomiesten asunnot, puotien peräkamarit, talonmiesten kopit, olisi niissä kaikkialla nähnyt sanomalehden, jota himokkaasti luettiin. Se lehti oli Päivän Uutiset. Jo eiliset iltalehdet olivat kiihoittaneet uteliaisuutta julkaistessaan suuria otsakekirjoituksia, joissa puhuttiin Kellotornin varkaudesta, herra Tapinois'sta ja jännittävästä kohtauksesta Villacoublayn kentällä. Allaolevissa riveissä mainittiin Le Huppé-Tapinois'n ennätys, lentokoneen putoaminen, reportterin selitys ja ilmailijan vangitseminen.
Tätä viimeistä ei ollut suorittanut Paimpol, vaan itse Etsivän osaston päällikkö. Tämä ei ollut sallinut onnettoman ja ällistyneen käskyläisensä enää sekaantua tähän asiaan, vaan oli viittauksella käskenyt hänen hävitä tiehensä ja sitten omakätisesti tarttunut pahantekijän kaulukseen hetkellä, jolloin tämä heräsi tainnostilastaan ja teki liikkeen noustakseen istuimeltaan. Ilmailija, joka vielä oli tylsässä tilassa, tunnusti heti syyllisyytensä ja antoi vastustelematta kahden etsivän poliisin panna käsiraudat. Arvaa mielenkuohun, jonka tämä uusi kohtaus synnytti katselijoissa. He ymmärsivät nyt syyn lentokoneen äkilliseen putoamiseen, tai ainakin sen, ettei se johtunut suorastaan tapaturmasta. Mutta yksityisseikoista he eivät tienneet mitään ja reportteri oli käyttänyt yleistä hämminkiä hyväkseen ja livahtanut pois. Etsivän poliisin päällikkö koetti saada vangilta tarkempia tietoja, mutta tämä pysyi nyt itsepintaisesti vaiti, vielä sittenkin kun hänet oli tuotu Parisiin tutkintotuomarin kuulusteltavaksi. Kun tuomari oli antamaisillaan määräyksen, että vanki vietäisiin säilöön, tämä vihdoin avasi suunsa ja virkkoi: — Hra tuomari, sanon teille kaikki mitä tahdotte, jos sallitte minun ensin tehdä teille kysymyksen ja vastaatte siihen. — Minä sallin sen, — sanoi tuomari hiukan hämmästyen omituista pyyntöä. — No niin, — sanoi Le Huppé, — minusta olisi hauska tietää, miten se on selitettävissä, että minä lentäessäni tuhannen metrin korkeudessa ja valmistautuessani nousemaan korkeammalle yhtäkkiä menin tainnoksiin tuntematta edeltäpäin pienintäkään pahoinvointia? — Ikävä kyllä, en voi tyydyttää teitä tässä suhteessa. — Olin miltei varma, ettette voisi, hra tuomari. — Minkävuoksi siis kysyitte? — sanoi tuomari loukkautuneena. — Toivossa, että te tyydyttääksenne tiedonhaluni kääntyisitte sen ainoan henkilön puoleen, joka osaa sen selittää. — Kuka se on? — Hra Tapinois. — Tietääkö hän siis kaikki asiat? — huudahti tuomari hiukan irvistäen. — Niin väitetään, ja minä uskon sen, — vastasi Le Huppé huokaisten. — Hyvä, minä pyydän hänet tänne. — Oikeuspalatsilta ei ollut pitkä matka Päivän Uutisten toimitukseen. Tutkintotuomari lähetti etsivän inspehtorin hakemaan hra Tapinois'ta autolla. Mutta tämä palasi yksinään. Reportteri ei ollut lehtensä toimituksessa: hän oli vain pistäytynyt siellä ja jättänyt sinne kirjeen, joka oli osoitettu tutkintotuomarille, jos tämän puolesta tultaisiin häntä hakemaan. Tuomari avasi hätäisesti kirjeen, mutta luettuaan sen pääsi häneltä ihmettelyn huudahdus. — Viekää pois syytetty, — hän virkkoi, — me jatkamme myöhemmin kuulustelua. — Kun vanki oli viety, luki tuomari vielä toiseen kertaan reportterin kirjeen ja mutisi sitten miettiväisenä: — Sillä miehellä on tietäjän lahjat. — Reportterin kirje oli seuraava: "Hra tutkintotuomari. Jos haluatte osata vastata Le Huppén Teille tekemään kysymykseen, miten hän menetti tajuntansa lentokoneessa, suvaitkaa lukea huominen Päivän Uutiset!"
"Lukekaa Päivän Uutisista!" oli kaikkien iltalehtien lukijoilleen antama neuvo, joka ei aina ollut niin selvässä muodossa, mutta kuitenkin tarpeeksi vihjaiseva, että kaikki ymmärsivät, että ainoastaan hra Tapinois kertomuksessaan saattoi selittää Villacoublayn kentällä sattuneet huomiotaherättäneet tapaukset. Ja aamun tultua lähtivät suunnattomat parvet sanomalehtipoikia Päivän Uutisten toimituksesta suuret lehtikimput kainalossaan, täyttivät hiljaiset kadut huudoillaan leviten yli koko Parisin. He tekivät erinomaisia kauppoja, sillä Tapinois'n artikkeli oli vetävä.
Hän kertoi lennokkaasti koko jutun Kellotornista ja "Setä Oidipuksen" murhasta kuudella suurella palstalla. Sitten hän kuvasi loppukohtauksen, jännittävän lennon, kestävyysennätyksen, omituisen keskustelun Le Huppén ja hänen välillään korkealla ilmassa, ja tässä tuli näkyviin taaskin hra Tapinois'n erinomainen edeltäpäinlaskemistaito. Tuntien Le Huppén luonteen ja laskien siihen, että ilmailija pitäisi kuolemaa parempana kuin häpeää ja koettaisi kerallaan tuhota ainoan miehen, joka tiesi hänen syyllisyytensä, reportteri oli odottanut, että tämä pyytäisi hänet mukaansa johonkin uhkarohkeaan lentoon, joka päättyisi tahalliseen tapaturmaan. Sen vuoksi reportteri oli ennen Villacoublayhin lähtöään varustanut mukaansa kloroformipullon! Kun he olivat ilmassa ja hän piti hetken soveliaana, hän tainnutti toverinsa kaatamalla huumaavaa nestettä siihen puheluputkeen, joka kulki Le Huppén suuhun. Oli selvää, että lentokone ohjaajan puuttuessa syöksyi maata kohden. Reportteri kyllä tiesi tämän vaaran, jolle hän oli pannut itsensä alttiiksi. Hän kumartui taintuneen ohjaajan yli ja koneen pudotessa hirvittävällä nopeudella hän yli-inhimillisellä kylmäverisyydellä ja taitavuudella tarttui ohjauslaitteisiin ja onnistui estämään koneen musertumasta maata vasten. Kaikki tämä oli kerrottu yksinkertaisen koruttomasti, ilman pienintäkään turhamaisuutta, ikäänkuin tuo kaikki olisi ollut aivan tavallista. Ja varsinkin oli artikkelissa huomattavaa, ettei siinä kertaakaan mainittu Paimpolia eikä tämän juonittelulta. Poliisi näytti olevan aivan tuntematon reportterille. Lopussa oli vain sanottu, että Päivän Uutiset saattoi nyt luovuttaa alkuperäisen Kellotornin (sanat oli painettu harvennetuilla kirjaimilla) takaisin oikeaan paikkaansa. Se ei ollut kovin ilkeästi sanottu!
Kuukautta myöhemmin eräänä kauniina ja aurinkoisena päivänä helähti iloinen soitto Velizyn kellotornista. Kirkon ovet aukenivat ja sisältä astui iloinen kulkue. Etumaisina astuivat Jeanjeannot ja Madeleine. Nuori mies oli juhlapuvussa ja nuori nainen, jonka posket ja silmät loistivat onnesta, oli valkoisessa morsiuspuvussa. Heidät oli juuri vihitty. Heidän jäljessään tuli rva Mirande hra Blérot'n, kuuluisan lentokoneiden rakentajan, käsivarteen nojaten, ja Grivollet, jonka osaksi oli tullut kunnia olla isäntänsä rouvan kavaljeerina, koetti näyttää mahdollisimman arvokkaalta ja totiselta. Muuna seurueena oli ystäviä, ilmailijoita ja mekanikkoja lentokentältä. Mutta turhaan etsi heidän joukostaan hra Tapinois'ta. Hän oli Le Huppén vangitsemisen jälkeen kokonaan kadonnut, eikä edes Päivän Uutisissakaan tiedetty hänen oleskelupaikkaansa. Kuitenkin hän oli antanut ystävilleen kuulumisia itsestään hienolla tavalla. Heti kun Jeanjeannot ja Grivollet olivat päässeet vapaiksi vankilasta sen jälkeen kuin Le Huppén syyllisyys oli tullut ilmi, he olivat saaneet vastaanottaa hra Tapinois'n puolesta kallisarvoiset kronometrikellot. Eikä reportterin hyväntahtoisuus rajoittunut vain tähän. Sinä päivänä jolloin Jeanjeannot oli pyytänyt rva Mirandelta serkkunsa kättä, eräs lähetti oli tullut ja reportterin nimissä jättänyt Madeleinelle jalokivisormuksen, joka arvossa veti vertoja prinsessain koruille. Mukana tulleessa paperissa oli kirjoitus: "Kihlajaisianne varten." — Miten hän voi sen tietää…? — mutisi neitonen, joka ei ollut tottunut reportterin hämmästyttäviin keksinnöihin. — Rakas pieni serkku, — sanoi Jeanjeannot hellästi, — hra Tapinois, joka tietää kaikki, on varmaankin huomannut, että minä olen voittanut Sanansaattajan kilpailun, ja sen nojalla päättänyt, että minun ensimmäinen ajatukseni on oleva pyytää sinua jakamaan kanssani nuo satatuhatta frangia. — He kirjoittivat yhdessä lämpöisen ja kiitollisen kirjeen reportterille. Mutta siihen ei enää ollut tullut vastausta. Niinpä nyt Jeanjeannot ja Madeleine juhlapäivänään kaipasivat kovasti reportteria ja se heitti pienen varjon heidän muutoin niin täydelliseen onneensa.
Kulkue oli jo ehtinyt pienelle kirkon edustalla olevalle torille. Silloin Jeanjeannot äkkiä kääntyi hra Blérot'n puoleen ja osoitti hänelle mustaa pilkkua taivaalla. Se lähestyi Velizyä kohden nopeasti ja huomattiin lentokoneeksi, joka lähemmäksi tultua havaittiin olevan Blérot'n tehtaan mallia. Ammattiuteliaisuuden valtaamana koko kulkue pysähtyi ja katseli sitä. Lentokone oli juuri Velizyn yläpuolella. Silloin se pysähtyi suunnassaan ja alkoi tehdä kierroksia laskeutuen yhä alemmaksi, kunnes oli vain viitisenkymmenen metrin korkeudella. Silloin, kulkiessaan ohi torin, jolla kulkue seisoi, ilmailija heittä alas valtavan suuren käärön, joka avautui heti ja päästi sisältönsä hajoamaan ilmassa. Olisi voinut sanoa, että suunnaton perhosjoukko liiteli ilmassa ja sitten laskeutui hääjoukon päälle, joka peittyi tuoksuvaan ruususateeseen. Kohosi huuto: — Eläköön hra Tapinois! — Kukapa muu kuin reportteri olisi kyennyt keksimään niin hienon, erikoisen ja odottamattoman tervehdyksen nuorelle avioparille? Eläköönhuutojen kaikuessa Madeleine vei sormet huulilleen ja lähetti herttaisen lapsellisella liikkeellä lentosuukon lentokonetta kohden, joka jo liiteli kaukana ja pian hävisi taivaan kirkkauteen.