Tunnin päästä oli ilmailuklubin lautakunta paikoillaan odottamassa lähtöhetkeä. He eivät olleet yksin. Suuri yleisöjoukko täytti kentän ja yhä lisää tulvi. Siinä oli urheilunharrastajia ja hienosti puetuita naisia, jotka tulvehtivassa auringonpaisteessa vaaleine pukuineen tekivät kentän iloisen näköiseksi. Tämä oli ilmailijoille kuin juhlapäivä. He puhdistivat katoksiaan ja konelintujaan saadakseen ne esiintymään edullisessa valossa. Paimpolkin oli tullut Villacoublayhin. Hän tahtoi nyt nauttia kaikesta saavuttamastaan kunniasta. Kulkien naama pyöreänä ja loistavana ja ylpeäryhtisenä pienillä jaloillaan joukosta joukkoon hän tunsi kuin hän olisi ollut sotapäällikkö, joka loistavan voiton jälkeen kulkee taistelukentällä. Hän huomasi että monet kääntyivät häntä katsomaan ja kuiskailivat keskenään. Ah, hän arvasi mitä he puhuivat.

Le Huppén kaksitaso oli jo keskellä kenttää. Sen ympärillä oli muutamia etuoikeutettuja, niiden joukossa Ilmailuklubin lautakunta. Le Huppé tarkasti yksityiskohtaisesti koneen joka osan komennellen mekaanikkoja, jotavastoin hra Tapinois, jolla ei ollut mitään tehtävää, veteli tyyneesti viimeisiä savuja sikaarista. Le Huppé ei luonut silmäystäkään Paimpoliin. Hra Tapinois sitävastoin astui poliisin luo ja kuiskasi: Hra Paimpol, kun minä palaan tältä retkeltä, tapahtuu jotakin erikoista. — Reportterilla ei ollut aikaa puhella enempää. Le Huppé oli jo kiivennyt koneeseen ja kehoitti matkustajaansa tulemaan. Lentoonlähtijät kiinnitettiin paikoilleen leveällä vyöhihnalla, joka yhdisti istujan istuimeen. Hetki oli juhlallinen. Nuo miehet aikoivat uskaltaa henkensä hennon laitteen varaan ja kohota sen avulla äärettömiin korkeuksiin, jossa ilma on niin ohutta, että sitä tuskin voi hengittää. Rohkeutta ei puuttunut kummaltakaan noista miehistä: he olivat tyyniä ja varmoja. Eräs mekaanikko antoi nyt potkurille vauhdin: se alkoi pyöriä ja koko kaksitaso vavahteli kiinnipitävien miesten käsissä. Le Huppé antoi merkin, miehet juoksivat syrjään ja vapautettu lintu syöksähti eteenpäin kohoten keveästi ilmaan. — Onnea matkalle! — huudettiin ja siihen yhtyi Paimpol heiluttaen lakkiaan, mutta takertuneena miettimään, mitä Tapinois oli tarkoittanut sanoillaan. Samassa Paimpol tunsi jonkun koskettavan olkapäähänsä. Hän kääntyi ja näki edessään erään Etsivänpoliisin inspehtorin. — Brigadieri, — sanoi tämä sotilaallisesti tervehtien, — minulla on teille vähän puhuttavaa päällikön puolesta.

He menivät syrjään väkijoukosta. Ispehtori ei ehtinyt pitkälle puhua, kun Paimpol alkoi huitoa kuin raivostunut. — Tuhannen tuhatta tulimmaista, mikä on tämä juttu? — Te, brigadieri, tietänette siitä enemmän kuin minä. — Kertokaa vielä vähän yksityiskohtaisemmin tämä juttu. — No niin, brigadieri. Tänä aamuna tutkintotuomari pyysi Louvren kokoelman johtajaa saapumaan luokseen työhuoneeseensa, näyttääkseen hänelle taulun, jonka te toitte Brysselistä. Mutta kun tuomari ojensi hänelle tuon taulun, niin johtaja rypisti otsaansa, työnsi taulun kauemmaksi, katseli vielä ja purskahti äänekkääseen nauruun. — Teidän Kellotorninne on vain huono jäljennös alkuperäisestä, ja teistä on tehty pahasti pilaa! — Tuomarin kasvot venyivät pitkiksi. Kun johtaja oli mennyt, kutsutti hän minut sisään. Hän sanoi raivostuneena: "Menkää sanomaan Paimpolille, että hän on aasi!" — Ja hän käski minun hakea teidät kaikin mokomin ja antaa teille tiedon, että teidän on tavalla tai toisella selvitettävä asema ja päästettävä poliisilaitos pälkähästä, johon se teidän takianne on joutunut. Hän käski minun kehoittaa teitä uskomaan asianne hra Tapinois'lle. — Sitä vielä puuttui! — huudahti Paimpol, Voi, miten Paimpol nyt katui, että hän oli seurannut haluaan ja oikopäätä juossut kirjoittamaan tuon kertomuksen Parisin Kaikuun. Hän itse oli siten valmistanut itselleen vitsat! Mutta hänen mielessään risteilivät ukko Carcelin kuolema, kohtaus Ilmailijain ravintolassa ja kaikki jutun yhteyteen punoutuneet asianhaarat. Tuntui mahdottomalta, että ne kaikki olisivat aivan merkityksettömiä. Oli tapahtunut vain jokin ilkeä eksyttäminen. Mutta mitä merkitsivät Tapinois'n ennustavat sanat, jotka hän lausui lentokoneeseen noustessaan?

Sillävälin Le Huppén lentokone yhä kiersi ilmassa kentän yläpuolella. Näytti siltä kuin Le Huppé olisi aikonut ottaa kestävyysennätyksen ennen korkeuteen nousemistaan. Tämä oli vähemmän jännittävä osa hänen yritystään, ja suuri osa yleisöä oli tällä välin mennyt tarkastelemaan katoksissa olevia erimallisia koneita. Ainoastaan innokkaimmat ilmailunystävät pysyivät kentällä ja tuon tuostakin kiikareillaan tähystelivät ilmailijoita, jotka selvästi erotti istuvina perätysten ja miltei liikkumattomina. — Mahtaa olla ikävää olla tuntikausia tuolla ylhäällä voimatta puhella toverinsa kanssa, — virkkoi eräs nainen, joka lakkaamatta laverteli seuralleen koko kentälläolo ajan. — Erehdytte, hyvä rouva, — vastasi hänen seurassaan oleva herra. — Häiritsevää moottorinsurinaa välttämään on laadittu kaksi ääniputkea, jotka kulkevat toisen korvasta toisen suuhun. — Paimpol kuuli nämä sanat. — Mikä vahinko, ettei ole keinoa, jolla täällä alhaalla olijat voisivat puhua niille, jotka ovat tuolla ylhäällä, — hän mutisi itsekseen, mutta huomaamattansa niin kovaa, että nuo lähelläolijat kuulivat. — Hyvä herra, sellainen keino on keksitty, — virkkoi hänelle silloin tuo tietävä katselija. — Lentokoneeseen voidaan kiinnittää pieni vastaanottolaite langatonta sähköttämistä varten. On kokeiltu tällä ja vaikka se ei ole vielä täysin onnistunut, on kuitenkin saatu ilahduttavia tuloksia. Mutta on ymmärrettävää, ettette tunne näitä asioita, koska teidän huomionne on näihin aikoihin ollut suunnattu muualle. Sillä enhän erehtyne siinä, että te olette hra Paimpol, Etsivän osaston brigadieri, jonka taitavuutta saamme kiittää Kellotornin takaisinsaamisesta. Parisin Kaiussa on ollut valokuva teistä, joka on hyvin näköisenne. Kaikkien taiteen ystävien on huudettava ääneen ikuinen kiitollisuutensa teille teidän teostanne. Ja kaikki iloitsevat sydämestään siitä, että te saatte käsiinne nuo Kellotornin löytämisestä luvatut palkinnot. — Paimpol miltei itki. Ja surkeinta oli, ettei hän voinut paeta noita ihmisiä, joiden ylistykset kiduttivat häntä enemmän kuin pahimmat pilapuheet. Hänen täytyi seisoa ja odottaa sitä, joka tuolla ilmassa yhä kierteli yksitoikkoista rataansa. — Hän on rauhallinen, hän! — ajatteli poliisi.

Ei kukaan voinut aavistaa mitä tapahtui siellä korkealla ilmassa!

Ilma oli kaunis ja kirkas ja mahtava näköala levittäytyi yli Parisin ja sen esikaupunkien. Hra Tapinois, jolla ei ollut mitään tehtävää ohjaamisessa, antautui täydestä sydämestään nauttimaan näön suurenmoisuudesta ja runollisuudesta. Mutta sitte hänet herätti mietteistään Le Huppén ääni, joka kuului hänen korvaansa ääniputken kautta: — Hra Tapinois, tiedättekö, minkä vuoksi minä tarjosin teille tilaisuuden tälle matkalle? — Ehkä, — vastasi reportteri yksikantaisesti toisen torven kautta. — Hyvä, — sanoi Le Huppé, — Koska van Flipiltä hankkimienne kirjeiden avulla olette saanut tietoonne, että minä olen Kellotornin varastaja, niin olkaa hyvä ja selittäkää minulle, miten ensin pääsitte niin pitkälle. — Kernaasti, — vastasi reportteri — Ja jos annatte minulle aikaa, kerron teille muutakin. — Mitä sitten? — Miten te olette murhannut hra Carcelin.

Hra Tapinois tiesi olevansa tekemisissä kylmäverisen ja lujaluontoisen miehen kanssa, eikä siis odottanutkaan että hänen sanansa tekisivät tähän mitään suurempaa vaikutusta. Hämmästymättä hän kuuli toverinsa vastaavan hiukan ivallisella äänellä: — Kas, kas, oletteko arvannut sen? — Ei voi sanoa että olen sen arvannut, ja jos edelleen niin uskotte, loukkaatte minua, — vastasi reportteri samassa äänilajissa. — Päinvastoin olen tehnyt keksintöni ajattelun ja loogillisten johtopäätösten avulla. — Minä kuuntelen, — virkkoi ilmailija, joka huomasi, ettei hänen ivansa pystynyt reportteriin. — Hyvä on. Aloitan siis. Kerron ensiksi, miten olette murhannut hra Carcelin. Puhukaamme ensin tästä. Kuoliniltanansa hra Carcel tapansa mukaan tuli syötyään kotiin. Hän sytytti lampun työhuoneessaan, istuutui pöytänsä ääreen ja poltettuaan piipullisen tupakkaa tarttui kynään ja kirjoitti kirjeen, josta myöhemmin puhumme. Hra Carcelin oli nähtävästi vaikea muodostaa lauseita, sillä hän pysähtyi keskellä kirjettä ja otti asennon, joka tavallisesti tulee miettiessä: nojautui taaksepäin ja loi silmänsä kattoon. Mutta silloin tuli uni, niinkuin usein käy tällaisissa tapauksissa. Tällainen mahtoi muutenkin kuulua hänen tapoihinsa, sillä murhaaja oli odottanut tätä toteuttaakseen aikeensa. — Todellakin? — Saattepa nähdä. Hän suoritti työnsä hyvin yksinkertaisesti, mikä osoittaa, että hän oli sitä etukäteen harkinnut. Kaikki tietävät, että Parisin taloissa on jokaisessa kerroksessa kaasuhanoja, joista voi ulkopuolelta avata ja sulkea ne pääjohdosta haarautuvat sivujohdot, jotka vievät kaasun kuhunkin huoneustoon. Nämä hanat ovat asetetut pieniin porraskäytävän seinässä oleviin syvennyksiin, jotka ovat suljetut valetulla luukulla. Kaikki nämä hanat ovat laitetut saman mallin mukaan, samoin kuin ne avaimet, joita niissä käytetään. Jokaisella vuokralaisella on yksi tällainen avain ja… — Nämä yksityisseikat ovat tarpeettomat, — keskeytti Le Huppé. — Niinkö? Kuulkaa sitten jatkoa. Nyt siirryn siihen mitä murhaaja teki. Kun tämä oli ottanut tuollaisen avaimen ja ottanut selon siitä, että hra Carcel nukkui ja että hänen lamppunsa paloi — miten se tapahtui, sanon myöhemmin — niin hän meni porraskäytävään ja sulki hanan, jonka kautta kaasu kulki hra Carcelin huoneustoon. Silloin lamppu tietysti sammui. Vähän ajan perästä murhaaja jälleen avasi hanan, joten kaasu jälleen pääsi virtaamaan. Mutta kun lamppu oli sammunut, eikä hra Carcel sitä uudestaan sytyttänyt, koska hän nukkui, levisi kaasu lampun kautta huoneeseen, ja niin hra Carcel tukehtui nukkuessaan. — Sepä merkillistä, lausui Le Huppé. — Luulisi, että olette itse ollut siinä, kun minä tein tekoni. Tunnustakaa kuitenkin, että minä menettelin taitavasti saadakseni ihmiset uskomaan itsemurhaa! — Kyllä. Seikka, että huoneuston ovi oli lukittu sisältäpäin tuotti minulle alussa hämmennystä, mutta toiset huomiot saivat minut oikealle tolalle. Kun tehdään rikos, ei voida ottaa huomioon aivan kaikkia asianhaaroja. Muuten rikoksentekijöillä olisikin liian hyvät päivät. Mitä teihin tulee, ette varmaankaan ottanut huomioon, että hra Carcelin lamppu, joka oli hehkuttimella varustettu, ei voinut sopivasti valaista, ennenkuin sen liekki oli säädetty, ja että säätämisen tuli tapahtua joka kerta kun lamppu sytytettiin. Se tapahtui lampun alla olevan hanan avulla: saatiin säännöllinen tai himmeä liekki sen mukaan kuin sitä avattiin tai suljettiin enemmän. Tutkintatuomarin läsnäollessa totesin, että lamppu, johon kukaan ei ollut koskenut ja siis oli jäänyt auki, toimi normalisesti, heti kun se sytytettiin. Huomautin silloin tuomarille, että hana oli vain puolittain auki. Heti kun avasin hanan kokonaan, niin liekki kävi himmeäksi, koska kaasua virtasi liian suuressa määrässä. Vein hanan takaisin alkuperäiseen asentoon ja liekki paloi edelleen virkeästi. — Ja yksinomaan tästäkö päätitte, ettei hra Carcel ollut tehnyt itsemurhaa? — keskeytti Le Huppé. — Se ei liene mahdollista? — Te puhutte noin, koska ette ajattele asiaa. Katsokaas. Voidakseen kirjoittaa, on hra Carcelin täytynyt sytyttää lamppunsa. Sitten tehdäkseen itsemurhan ja päästääkseen kaasua huoneeseen hänen olisi täytynyt ensin sulkea hana ja avata se uudelleen lamppua enää sytyttämättä. Miten hän siis olisi voinut pimeässä vääntää hanan tarkalleen siihen asentoon, jossa sen pitää olla normaliliekkiä varten? Se olisi ollut kummallinen sattuma. Sitten mennessäni portaita alas huomasin ulkohanan luona jäljet, jotka olivat suoraan seinään päin, sen sijaan että olisivat menneet ylös tai alas portaita. Siis joku oli seisonut ulkohanan ääressä. Edellisten havaintojeni nojalla minun oli helppo päättää, että jokin henkilö oli pysähtynyt ulkohanan luo ensin sulkeakseen sen ja sitten avatakseen. — Teidän päätelmänne ovat ihmeelliset, — virkkoi Le Huppé, — mutta näistä ei käy vielä selville, miten saitte tietää, että juuri minä olen ukko Carcelin murhaaja. — Se ei ollut vaikeata, — sanoi reportteri. Ja sillävälin kun lentokone edelleenkin ihmeteltävällä varmuudella ohjattuna liiteli ilmassa, hän kertoi ilmailijalle, miten hänen epäluulonsa heti sen jälkeen, kun hän talonmieheltä oli saanut tietää vastapäätä olevasta huoneustosta voitavan nähdä hra Carcelin työhuoneeseen, olivat kohdistuneet tämän huoneuston asujameen. Tiedusteltuaan hän sai kuulla, että sen vuokraaja, hra Grippon, oli jo muutamia päiviä oleskellut Englannissa. Hän ei siis voinut tulla kysymykseen. Mutta sitten hra Tapinois muisti, että talonmies oli puhunut hra Gripponin sihteeristä Le Huppésta, joka oli käynyt hakemassa tämän postin, viimeksi illalla ennen hra Carcelin kuolemaa. Tutkittuaan asiaa hän sai tietoonsa, että Le Huppé oli hra Carcelin entinen kirjanpitäjä. Asia kävi mieltäkiinnittäväksi. Mitkähän tärkeät syyt olivat saaneet murhaajan työhönsä? Silloin oli tuo murhatun edessä oleva keskeneräinen kirje johdattanut hänet merkitseviin otaksumisiin. — Mikä on tuo kirje, josta jo olette useat kerrat puhunut? — kysyi Le Huppé. Reportteri kertoi sen muutamin sanoin. — Vai niin, vai niin! — huudahti ilmailija itsekseen, mutta niin kovaa, että reportterin korva erotti sen moottorin rätinästä huolimatta. — Vai se vanha veijari pani uhkauksensa toimeen! — Tämän kuullessaan hra Tapinois keskeytti kertomuksensa ja virkkoi: — Se mitä sanotte vaatii selityksen. — Sen saatte kun lopetatte kertomuksenne. — Niin, ei siitä enää ole paljon jäljellä. Te arvannettekin loput, kun saatte tietää, että löysin hra Carcelin jalan alta paperilapun, jolle oli salakirjoituksella kirjoitettu jotakin, jota kaikki arvelivat jonkun kilpatehtävän ratkaisun suunnitteluksi. Minä olin niin utelias että hankin sille selittäjän ja sitävarten käännyin toverinne Jeanjeannot'n puoleen. — Voi pahus! — huudahti Le Huppé. — En koskaan osannut epäillä sellaista. Luulin vain että te hänen takiansa tulitte Villacoublayhyn. — En hetkeäkään ajatellut häntä hra Carcelin juttuun sekaantuneeksi. — Mutta onpa eräs toinen, joka vahvasti uskoo. — Tiedän sen, ja tiedän myöskin, että te parhaanne mukaan olette koettanut vahvistaa tätä uskoa. Mutta jätetään tämä asia. — Jätetään vain. Kertokaa loppu salakirjoitus-kirjeestä. — No niin, siinä puhuttiin taulusta ja Brysselistä ja salaisesta kirjeenvaihdosta sovitussa lehdessä. Minä myönnän että tässä menettelin vähän sattuman varassa. Oli miten oli, koska minulla oli avain salakirjoitukseen pyrin ajatuksenvaihtoon sen kanssa, jolla oli Kellotorni. Panin kaikkiin Brysselissä ilmestyviin lehtiin ilmoituksen, joka sopi hra Carcelin jalan alta löytyneen paperin sisältöön. Juoni onnistui. Parisin Kaiussa olleitten vastausten avulla pääsin van Flipin perille, — Eikä se vanha kettu osannut epäillä? — Kirje, jossa varoititte häntä tuli liian myöhään. Miksi ette sähköttänyt? — Hyvä ajatus! — ivasi ilmailija. — Poliisi, jonka silmä on kaikkialla, olisi heti huomannut tuollaisen sanoman, joka oli osoitettu epäiltävälle henkilölle. Mutta kuinka tiedätte tuon kirjeen sisällön? — Minä otin sen vastaan. — Vai niin, — sanoi ilmailija ilmaisematta pienintäkään hämmästystä. — Jos Paimpol olisi uskollisesti pitänyt minut tapausten tasalla, kuten ensi alussa, olisitte saaneet juosta turhaan van Flipin jäljissä. — Kiitetty olkoon siis Paimpol! — virkkoi reportteri ivallisesti. — Hänen ansiostaan siis minun hallussani ovat kaikki teidän kirjeenne. Mutta varomaton olitte, kun panitte niihin allekirjoituksen, vaikka salakielelläkin, — Tunnustan, että se oli tyhmästi, — vastasi ilmailija. — Mutta puhutaan nyt muusta. Parisin Kaiun kertomuksessa on seikka, jota en ymmärrä. Siinä puhutaan Kellotornista, jonka Paimpol on nähnyt rva Miranden ravintolassa Grivollet'n ja Jeanjeannot'n käsissä. — Niin, sitä on teidän vaikea ilman muuta ymmärtää, — sanoi reportteri. — Aikeeni oli tuoda mukanani Ranskaan varastettu taulu aukaisematta kukkaroani sen lunastamiseksi. Vein siis sinne kerallani jäljennöksen Kellotornista, jonka Grivollet hankki. Tarkoitus oli, että sen jälkeen kun saisimme alkuperäisen taulun tarkastettavaksemme, vaihtaisimme sen salaa jäljennökseen. Tämän jäljennöksen jättäisimme takaisin sillä tekosyyllä, että sen alkuperäinen arvo oli vähentynyt, eikä alkuperäinen sopimus siis voinut pitää paikkaansa. Me onnistuimme aikeessamme. Grivollet, joka on entinen silmänkääntäjä, suoritti sukkelasti vaihdoksen ennen poliisin tuloa. — Siis Paimpolin käsissä on vain…? — Tuo jäljennös, joka maksoi kymmenen frangia. — On todellakin nautinto, — sanoi Le Huppé innostuneena, — taistella sellaisen miehen kanssa kuin te olette. Paimpol parka ei ole tasavoimainen, jotavastoin minä… — Mutta minusta näyttää, hra Le Huppé, että minä, sanottakoon se ilman turhamaisuutta, en ole huonosti suoriutunut tähän saakka. — Tähän saakka, niinpä kyllä, mutta vielä ei asia olekaan lopussa, ja minä näytän sen teille. Mutta kuulkaa nyt vuoroonne minua. Ymmärrän, miten te mainitsemainne asiain nojalla pääsitte jäljilleni. Hra Carcelin luota löydetystä kirjeestä päätitte, että hän tunsi Kellotornin varkaan ja sen nojalla arvelitte, että murha tehtiin ehkäisemään hänen ilmiantoaan. Arvatenkin olette myöskin otaksunut hra Carcelin siepanneen minun salaisuuteni silloin, kun vielä olin hänen palveluksessaan: se on totta. Eräänä päivänä minun poissaollessani hän papereitani selaillessaan löysi sen salakirjoituksella kirjoitetun liuskan, joka sitten joutui teidän käsiinne. Tein rikokseni juuri hetkellä, jolloin se oli oman turvallisuuteni vuoksi välttämätöntä. Sillä hra Carcelille oli salakirjoitukseni selittäminen kuin leikkiä, kuten se arvattavasti oli Jeanjeannot'illekin. Hän kutsui minut puheilleen ja tahtoi osuudekseen satatuhatta frangia Kellotornin myyntihinnasta, jos en kolmen kuukauden kuluttua toimittaisi hänelle tuota mainittua summaa, hän uhkasi ilmiantaa minut. Tunsin ukon ja tiesin, että jos hän sai summan, hän ei minua kavaltaisi, mutta että jos en mainittuna aikana sitä hänelle suorittaisi, hän panisi uhkauksensa täytäntöön. Minä aioin myöntyä, mutta van Flip, joka jo silloin oli mukana, piti pahaa ääntä ja kieltäytyi jyrkästi. Jos olisitte lukenut loppuun saakka kaikki hallussanne olevat kirjeet, olisitte löytänyt ajatuksenvaihtomme tästä. Jos olisimme saaneet Kellotornin myödyksi ennen määräaikaa, olisin omasta osastani luovuttanut tuon summan. Pahaksi onneksi ei ostajaa ilmaantunut. Sillävälin olin jättänyt paikkani hra Carcelin luona ja antautunut ilmailijaksi. Ymmärtänette, miksi ryhdyin palvelukseen hra Gripponille, joka asuu vastapäätä entisen isäntänsä huoneustoa. Niin saatoin pitää silmällä vihollistani ja tutustua hänen kaikkiin tapoihinsa. Valmistelin ja suunnittelin rikostani. Murhailtana kävin talonmieheltä hakemassa hra Gripponin postin ja olin poistuvinani. Mutta minä palasin heti ja kulin kyyrylläni talonmiehen luukun ohi. Minulla oli väärät avaimet isäntäni huoneustoon. Siellä odotin kunnes näin hra Carcelin tulevan ja istuutuvan pöytänsä ääreen. Sitten tein tekoni ja huomattuani sen onnistuneen, koska hra Carcelin lamppu ei enää syttynyt, poistuin huomaamatta. Kenties ihmettelette, miksi olen kaiken tämän teille kertonut. Sanon sen teille. Olen varas ja murhamies. Jos minut saataisiin kiinni, olisi laulu pian lopussa ja jonakin päivänä saisin tehdä tuttavuutta pyövelin kanssa, josta minulle voisi olla ikävyyttä. Niinpä siis harkitkaa sitä, mitä teille ehdotan. Vielä on noin neljä tuntia jäljellä ajasta, joka minun on oltava ilmassa saavuttaakseni ennätyksen kestävyydessä. Senjälkeen nousen tavoittamaan korkeusennätystä. Saavuttuamme 5,000 metrin korkeudelle teen teille kysymyksen: Tahdotteko pelastaa minut kiinnijoutumasta? Siihen saakka teillä on aikaa miettiä. Teidän ei tarvitse vastata muuta kuin "kyllä" tai "ei". Jos vastaatte "ei", päästän kaikki irti ja niin syöksemme alas, sillä tahdon mieluummin kuolla tapaturman uhriksi joutuneena sankarina kuin lurjuksena. — Kuulitteko? Kuulin! vastasi reportteri kylmästi.

IX.

Sillävälin kului Paimpolin mielestä aika hirvittävän hitaasti. Mitään tällaista ei hänelle ollut tapahtunut koko hänen palvelusaikanaan. Tosin hän oli viettänyt öitä vartiossa kylmyydessä, sateessa, kyyristyneenä johonkin nurkkaan tai ojaan, odottaen että pahantekijä tulisi esille piilostaan. Mutta silloin hänellä oli aina ollut toivo päästä päämääräänsä, saada rikollinen kiinni ja saavuttaa esimiestensä kiitos ja huomio. Nyt hänen piti seistä siinä nenä taivasta kohti tietämättä ollenkaan, miten hra Tapinois ottaisi hänen ehdotuksensa vastaan. Ja jos hän kieltäytyisi, miten olisi kestettävä kaikki se pilkka ja nauru, joka tulisi polisin osaksi. — Tästä tulee aivan hulluksi, — huokasi Paimpol katsoen sadannen kerran kelloaan. Samassa joku tarttui hänen käsivarteensa. Se oli Etsivänosaston inspehtori. — Päällikkö tahtoo heti teitä puhutella. Hän on täällä. Katsokaa tuonne. — Paimpol tunsi olonsa hyvin epämiellyttäväksi. Päällikön läsnäolo ei varmaankaan ennustanut hänelle mitään hyvää. Säälittävän näköisenä poliisi suuntasi tiensä päällikön luo. — Siinähän te nyt olette, — lausui päällikkö. — Teidän hyvä vainunne on nykyään hyvin huonossa kunnossa, Paimpol. — Taitaa olla. Kaikki menee huonosti, — tunnusti Paimpol nöyrästi. Mutta hänen odottamaansa nuhdesaarnaa ei tullutkaan. — Lukekaa tämä, — sanoi vain lyhyesti päällikkö ja ojensi poliisille putkipostin sinisen kaavakkeen. Sen sisältö oli seuraava: "Hra Etsivänpoliisin Päällikkö. Teitä tarvitaan tänä iltapäivänä Villacoublayn ilmailukentällä. Ottakaa varalta muutamia miehiänne mukaanne. Pyydän lausua teille kunnioittavimmat tervehdykseni. Tapinois." — Mitä ajattelette tästä? — kysyi päällikkö Paimpolilta, joka oli kovin miettivän näköinen. — Sallitteko minun tehdä teille yhden kysymyksen — sanoi vihdoin brigadieri. — Kymmenen, jos haluatte. — Milloinka saitte tämän putkipostin? — Noin tunti sitten. — Siis se on pantu postiin noin kaksi tuntia ennen sitä. Näen leimasta, että se on lähtenyt Pörssin postitoimistosta kello kaksitoista ja neljännes. Se on merkillistä. — Ja Paimpolin kasvoilla näkyi hämmästys. — Kuinka niin? — Lähettääkseen tämän sanoman hra Tapinois'n olisi pitänyt olla Parisissa leimassa mainittuna aikana, sillä lähetykset leimataan ja lähetetään miltei heti, kun ne ovat jätetyt. Mutta tiedättekö missä reportteri sillä hetkellä oli? — En. — Täällä. Hän lentää tuolla ylhäällä Le Huppén kanssa. Asiaa ei voi selittää muuten kuin että joku on tahtonut tehdä pilaa. — Etsiväin päällikön kasvoista näkyi, että sitä, joka oli tehnyt pilaa, ei hyvä odottanut. Samassa kuului heidän vieressään keskustelua. Poliisit kuulivat siinä mainittavan tutun nimen ja heristivät korviaan. — Siis tekin olette saanut samanlaisen sanoman, — virkkoi toinen keskustelevista. — Niin, virkaveli. Se oli samansisältöinen kuin teidänkin putkipostinne: "Tulkaa tänä iltapäivänä Villacoublayn lentokentälle, siellä tapahtuu mieltäkiinnittäviä. Tapinois." — Se on kummallista. Olen jo puoli tuntia ollut täällä, enkä ole nähnyt vielä mitään tavatonta. — En minäkään. Mutta en usko, että meidän kuuluisa toverimme on hälyyttänyt meidät vain katsomaan hänen ilmailuennätyksiään. — Se olisi todellakin liikaa. — Aivan niin, — huudahti kolmas tulija, jota edelliset eivät olleet huomanneet. — Sinäkin täällä! — huudahtivat edelliset. — Enkä minä yksin, — vastasi uusi tulija. — Tuossa tulee virkaveljemme Aika -lehdestä Aamulehden edustajan kanssa. Heidän takanaan näette Parisin Kaiun, Liberalin, Pikku Uutisten ja Velikullan miehet. Kaikki Parisin lehdet ovat hra Tapinois'n ilmoituksen johdosta lähettäneet jonkun. Sitäpaitsi on Päivän Uutisten esikunta kokonaisena täällä. — Paimpol ja hänen esimiehensä olivat kuulleet joka sanan. Heidän ihmettelynsä aiheet eivät vielä loppuneet tähän. Kentälle oli ilmestynyt miehiä, joilla oli mukana korkea kolmijalka, jonka päässä oli kammilla varustettu suuri valokuvauskone. — Tämä on kaiken kukkura — huudahti Paimpol. — Nyt he valmistautuvat ottamaan eläviä kuvia! — Mutta kukkura ei ollut vielä siinä. Se oli siinä seikassa, ettei kukaan kentälle tulleista, ei edes Päivän Uutisten toimittajat, eikä päätoimittajakaan, joka kuitenkin oli mahtava mies, voinut sanoa, mitä varten hän oikein oli tullut Villacoublayhin. He kaikki olivat saaneet tuon lyhyen tiedon putkipostin kautta ja kentälle tullessaan saivat he kuulla, että käsiala oli todellakin heidän kuuluisan virkaveljensä. Mutta tämä ei suinkaan vielä hälventänyt salaperäisyyttä. Vähitellen levisi tieto jostakin merkillisestä, joka piti tapahtuman. Suuressa väkijoukossa syntyi kohinaa ja liikettä ja kaikkien silmät vartioitsivat ylhäällä olevaa lentokonetta, joka yhä kierteli kehäänsä. Siellä ylhäällä oli se, joka aikoi antaa vastauksen kaikkien tekemään kysymykseen. Näiden kiihoittuneiden mielien joukossa oli Paimpolin kaikista raadelluin. Hänellä oli nyt selvä käsitys siitä, että hänen kilpailijansa aikoi ominaisella tavallaan tehdä jotakin, joka olisi yhteydessä Kellotornin varkauden kanssa.

Kentän laidalla eräs sytyttimellä varustettu mies valmistautui sytyttämään sen raketin, jonka tarkoituksena oli ilmoittaa Le Huppélle, että kestävyyslennon ennätys matkustajan kanssa oli saavutettu. Sopimuksen mukaan tuli ilmailijan sen jälkeen kohota lyömään korkeusennätyksen. Tämä jälkimmäinen tehtävä veisi korkeintaan tunnin ajan. Raketti suhahti äkkiä ilmoihin, kajahti voimakas paukaus ja katselijoiden joukosta kohosi tavaton puheenkohina. Mutta pian syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Joukko unhotti äskeisen odotuksensa ja jännityksensä ja ajatteli nyt vain Le Huppén yritystä. Kaksitaso liiteli edelleenkin tuhannen metrin korkeudessa, mutta pienensi vähitellen kehäänsä. Ilmailija nähtävästi valmistautui nousemaan. Kaikkien päät olivat kurkoitettuina ja sydämet sykkivät. Silloin äkkiä kauhistuksen huuto kajahti kaikista suista: lentokone kallistui, kääntyi maata vasten ja syöksyi alaspäin hirvittävällä nopeudella! Ilmailijat olivat hukassa! Naiset pyörtyivät ja kauhun lamauttamat miehet sulkivat silmänsä päästäkseen näkemästä hirvittävää kohtausta, joka tapahtuisi koneen syöksyessä maahan. Oliko Le Huppéta kohdannut taudinpuuska? Oliko kone joutunut epäkuntoon? Kuului uusi huuto, mutta tällä kertaa ilon synnyttämä. Sadan metrin päässä maasta lentokone rautaisen käden ohjaamana kohoutuu jälleen siivilleen, liitelee hetken ja laskeutuu sitten pehmeästi ja sirossa kaaressa kentälle, johon se pysähtyy. Syntyi yleinen rynnäkkö sitä kohden, sillä jokainen tahtoo olla ensimmäinen näkemässä ja onnittelemassa noita tuhosta pelastuneita ilmailijoita ja tietämässä tapaturman syitä. Paimpol ei ollut viimeisten joukossa, mutta ihmistungoksessa sysättiin hänet sinne tänne, ennenkuin hän vihdoin pääsi kymmenkunnan metrin päähän kaksitasosta. Se mitä hän näki, hämmästytti häntä suuresti. Le Huppé oli paikallansa, mutta omituisessa asennossa: vartalon etuosa nojasi eteenpäin, pää retkotti ja käsivarret riippuivat hervottomina. Hra Tapinois oli seisoallaan ja etsi hiukan levottomana jotakin katseellaan. Äkkiä hänen kasvonsa vilkastuivat, — Kiiruhtakaa, hra Paimpol! — hän huudahti huomatessaan poliisin. — Oletteko yksinänne? Eikö päällikkönne olekaan tullut? — Kyllä, hra Tapinois, — vastasi poliisi hengästyneenä, — mutta tungoksessa jouduin hänestä erilleni. — Te voitte sanoa, että teillä on onni myötänne, — virkkoi reportteri ja sitten osoittaen liikkumatonta Le Huppéta lausui äänellä, jossa ei ollut hituistakaan ivaa, mutta joka oli niin kova että kaikki ympärillä olijat saattoivat kuulla: — Hyvä hra Paimpol, sallikaa minun esittää teille oikea mies, joka on murhannut hra Carcelin ja varastanut Kellotornin. Teillä on kunnia vangita hänet, kun hän herää.