Hra Carcel oli noin kuudenkymmenen ikäinen. Hän oli pitkä, laiha ja kuivettunut. Kasvot olivat tuimat ja silmissä oli ilme, joka työnsi ihmiset loitolle paremmin kuin kaikki sanat. Hänen elintapansa olivat äärimmäisen yksinkertaiset. Hän eli yksin, palvelijanaan ainoastaan siivoojatar, joka tuli aamulla seitsemän aikana ja läksi yhdeksältä. Hra Carcel poistui hänen jälkeensä, lukiten huolellisesti ovensa, ja palasi vasta illalla kello kymmenen aikoina. Ruokasalia hän ei käyttänyt mihinkään tarkoitukseen, sillä hän söi ateriansa muualla. Hän oli kauppain välittäjä, jonka toimisto oli Orleansin puistokadulla. Suoritettuaan päivän työt hra Carcelilla oli tapana mennä illoin Kolmen Pylvään Kahvilaan, joka on Orleansin puistokadun ja Denfert-Rochereau-torin kulmassa. Siellä hän istahti rauhalliseen nurkkaan ja ryypiskellen kahvia vaipui lueskelemaan sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, mutta luki yksinomaan lehtien ilmoitussivut ja aikakauskirjojen kannet, joissa oli yleisölle ratkaistavaksi annettuja kilpatehtäviä ja kuva-arvoituksia. Kahvilassa hän oli tunnettu nimellä Setä Oidipus, kun sattuman kautta oli tullut ilmi, että hän se oli, joka nimimerkillä Kolmen Pylvään Kahvilan Oidipus, Parisin Montrougesta, otti osaa näihin sanomalehtien toimeenpanemiin kilpatehtäväin ratkaisuihin ja esiintyi usein palkinnonsaajain joukossa.

— Kaikesta tästä ei käy selville, minkä vuoksi hra Carcel on tehnyt itsemurhan, — sanoi tutkintotuomari. Hra Tapinois, joka seisoi ikkunan luona ja näytti katselevan vastapäätä olevaa huonetta, kääntyi hitaasti. — Te siis arvelette itsemurhan tapahtuneen, hra tutkintotuomari? — hän kysyi. — Epäilemättä. Kaikki on selitettävissä aivan yksinkertaisella tavalla. Jos olette eri mieltä asiasta voitte ilmoittaa sen meille, — lopetti tuomari hiukan terävällä äänellä. Reportteri hymyili mitään vastaamatta ja kääntyi talonmiehen puoleen. — Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, onko tuo toisella puolen pihaa vastapäätä samassa kerroksessa oleva huoneusto samanlainen kuin tämä. — Trublet myönsi. — Siis vastapäätä oleva ikkuna valaisee huonetta, joka on samalla tavoin rakennettu kuin tämäkin? — Aivan niin. — Ja kuka asuu tuolla vastapäätä? — Eräs ilmailija, hra Grippon. — Hänkö, jolla on ennätys lennossa kanaalin yli? — En tiedä, — vastasi Trublet, jota ilmailua koskevat asiat eivät liikuttaneet. — Voin vain sanoa, että hän on ollut poissa viikon ajan ja viipyy vielä toisen viikon. Niin ainakin kertoi hänen sihteerinsä Le Huppé, joka käy hakemassa hänen postinsa joka päivä. — Hra Tapinois kiitti tiedonannoista ja kääntyi tuomarin puoleen. — Herra tuomari, — sanoi hän kunnioittavasti. — Sallitteko minun toimeenpanna pienen kokeen? Tahtoisin jälleen avata kaasumittarin. — Olkaa hyvä. — Kun mittari oli avattu, alkoi kaasua virrata kattolampusta. Hra Tapinois tuotti automatisen sytyttäjän ja vei sen lampun hehkuverkon lähelle, joka syttyi heti ja alkoi palaa vilkkaalla liekillä. — Hra tuomari, — jatkoi reportteri. — Pyydän nyt lupaa saada koskea lampun hanaan. Kun olen lopettanut kokeeni, asetan sen jälleen alkuperäiseen asentoon, — Olkaa hyvä, olkaa hyvä, — vastasi tuomari äänellä jossa tuntui, että nuo kummalliset pyynnöt alkoivat häntä harmittaa. Hra Tapinois avasi lampun hanan kokonaan, ja liekki, joka tähän asti oli ollut kirkas ja tasainen, kävi nyt lepattavaksi ja himmeäksi. — Erinomaista! — mutisi reportteri ja siirsi hanan entiseen asentoon, jolloin liekki kävi jälleen kirkkaaksi. — Ja nyt saa mittarin sulkea, sanoi hän tehden sukkelasti muistiinpanoja pieneen kirjaseen, jonka hän oli ottanut taskustaan. Tuomari ja etsivänpoliisin päällikkö vilkaisivat hymyillen toisiinsa ja Paimpol tulkitsi heidän ajatuksensa kohouttamalla olkapäitään. Reportterilta ei tämä jäänyt huomaamatta, mutta hän aivan tavallisella äänellä pyysi etsivänpoliisin brigadieriä näyttämään hänelle paperilippua, joka oli hra Carcel-vainajan oikean jalan alla, Paperi hra Carcelin jalan alla! Virkamiesten mieltä ahdisti. Ehkä paperissa oli tieto siitä asiasta, johon oli viitattu kirjeessä, jonka sisällön he, kuten luulivat, olivat onnistuneet salaamaan reportterilta. — Paperissa ei kuitenkaan ollut muuta kuin muutama rivi peräkkäin kirjoitettuja kirjaimia, jotka nähtävästi kuuluivat johonkin kilpatehtävään, joiden ratkaiseminen oli "setä Oidipuksen" ajanvietettä. Virkamiehet eivät antaneet paperilapulle mitään merkitystä. Mutta hra Tapinois kopioi nämä kirjainrivit muistikirjaansa. — Minä annan ne Päivän Uutisille. Tuosta Kolmen Pylvään Kahvila -jutusta saa mieltäkiinnittävän artikkelin otsakkeella: Setä Oidipuksen viimeinen kilpatehtävä. —

— Meillä ei ole täällä enää mitään tehtävää, — virkkoi tuomari. — Lähdetään pois ja annetaan sulkea ovet. Loppu on omaisten asia, jos hänellä on omaisia. — Tuomari otti salkkunsa. Kaikki valmistautuivat lähtemään. Hra Tapinois lähti ensimmäisenä, ja kun toiset laskeutuivat portaita, luulivat hra Tapinois'n olevan jo kaukana. Mutta he tapasivat hänet neljännen ja viidennen kerroksen väliltä. Hän oli kumarruksissaan kasvot seinään päin ja tutki suurella huomaavaisuudella kahta porraskäytävän askelmaa. Kuullessaan toisten tulevan hän oikaisihe, kirjoitti jotakin muistikirjaan ja laskeutui toisten kanssa kadulle. Paimpol tuli levottomaksi reportterin omituisesta käytöksestä, vaikka hän koettikin näyttää varmalta virkamiesten läsnäollessa. Hän antoi näiden mennä ohitse ja kumartui sitten vuorostaan tarkastamaan noita kahta askelmaa, jotka reportteri oli huomannut muita mielenkiintoisemmiksi. Hän huomasi vähän pölyä ja askelten jälkiä, siinä kaikki. Tämän aamupäivän kuluessa oli niin suuri ihmisjoukko kulkenut käytävässä, ettei noiden jälkien vuoksi kannattanut pysähtyä hetkeksikään. Paimpol kohautti olkapäitään ja laskeutui esimiestensä jälkeen. Saapuessaan kadulle hän näki hra Tapinois'n puristavan automobiiliinsa nousevan tuomarin kättä. — Näkemiin, hyvä herra — sanoi tuomari, — Ette hukannut aikaanne tänne tullessanne. Saitte aiheen sievään artikkeliin. — Aivan niin, — vastasi reportteri. — En hukannut aikaani, mutta otin itselleni vaikean tehtävän muutamien kuukausien ajaksi. — Minkä tehtävän? — Selon ottamisen "setä Oidipuksen" murhaajasta! — Kun tuomari, Paimpol ja muut läsnäolijat jäivät seisomaan suu auki, hän lisäsi: — Sallikaa minun toivottaa teille hyvää vointia! — Ja hän hävisi, ennenkuin toiset toipuivat hämmästyksestään.

II.

Kymmenkunta kilometriä Parisista lounaiseen laajan Villacoublayn tasangon reunalla on pieni viehättävä kylä Velizy. Toistakymmentä vuotta ennen niitä tapauksia, joista edellisessä on ollut puhe, vuokrasi eräs sairauden vuoksi virasta eronnut opettaja, hra Mirande, kylästä talon ja perusti siihen ravintolaliikkeen. Hänen varansa olivat vähäiset, sillä hän oli sairautensa vuoksi kykenemätön varsinaiseen työhön eikä hänen vaimonsakaan, jolla oli miehensä ja pikku tyttärensä Madeleine hoidettavanaan, voinut kuten ennen ansaita soittotunteja antamalla. Sukulaisistakaan ei ollut apua, niitä ei hra Mirandella ollut, ja rva Mirandella oli kaksi veljeä. Näistä nuorempi eli niukoissa oloissa pienen poikansa kanssa, joka oli hänelle jäänyt muistoksi aikaisin kuolleesta vaimostaan. Vanhempi veli oli itsekäs ja kitsas, mutta älykäs ja ahkera ja oli näiden ominaisuuksiensa avulla saavuttanut itselleen vakavan aseman. Mutta luonteensa mukaisesti hän ei tahtonut tietääkään köyhistä sukulaisistaan. Tämä veli oli edellisestä tuntemamme hra Carcel, Kolmen Pylvään Kahvilan Oidipus.

Velizyn kylä oli terveellisessä seudussa ja huviretkeilijöitä ja matkailijoita kävi siellä runsaasti. Kylässä oli tosin toinenkin ravintola, mutta kävijöitä riitti kummallekin. Niin kului kaksi vuotta. Silloin hra Miranden tila huononi ja parin viikon sairauden jälkeen hän kuoli. Se oli kova isku ravintolaliikkeenkin menestymiselle. Surupukuinen rva Mirande, jonka silmät kaikista hillitsemiskokeista huolimatta tuon tuostakin kyyneltyivät, synkistytti vierasten mielet; lohduttoman lesken läsnäollessa ei kenelläkään ollut halua nauraa tai laulaa, ja niin poistuivat huviretkeläiset ja matkailijat talosta. Yksi ainoa lohdutus oli rva Mirandella: pikku Madeleine, joka kasvoi ja varttui kuin nuori taimi terveellisessä ilmanalassa.

Kaksi vuotta myöhemmin kuoli rva Miranden nuorempi veli Louis, jolta jäi orvoksi pikku Jean, vasta kahdeksan vuotias poika. Rva Mirande ja vanhempi veli kohtasivat toisensa hautajaisissa. Sieltä ei sentään setä Oidipuskaan kehdannut olla poissa. Kun keskustelu kääntyi pikku Jeanin kohtaloon, selitti setä heti jyrkästi ettei hän voinut ottaa huolehtiakseen orvosta. Ehkä myöhemmin, jos kauppa kävisi paremmin, hän voisi tehdä jotakin hänen hyväkseen. — Hyvä on, sanoi rva Mirande. — Olen tähän asti keneenkään turvautumatta tullut toimeen. Talossani on tilaa kahdellekin lapselle. Veljeni poika on oleva minunkin poikani. — Ja kelpo nainen ponnisteli nyt kahden edestä.

Niin kului aika. Madeleine täytti kymmenen vuotta ja Jean, joka oli päättänyt kansakoulun, oli kolmentoista. Nyt täytyi ruveta vakavasti ajattelemaan pojan tulevaisuutta. Rva Mirande, joka oli huomannut Jeanin hyväpäiseksi ja älykkääksi, halusi että poika oppisi jonkun ammatin, joka soveltuisi hänen lahjoilleen. Tämä oli mahdollista vain siinä tapauksessa, että hänet lähetettäisiin Parisiin. Siihen ei rva Mirandella ollut varoja. Silloin ajatus, jonka hän alussa oli torjunut mielestään, alkoi tuon tuostakin viekotella häntä. Miksi hän ei voisi vielä viimeistä kertaa koettaa kääntyä Leonard veljensä puoleen? Niin päätti rva Mirande vihdoin kirjoittaa hra Carcelille. Hän pani koko sydämensä kirjeeseen, koettaen koskea johonkin kieleen veljensä turtuneissa tunteissa. Kului viikko, toinen, hra Carcelin vastausta ei kuulunut. Rva Mirande katui turhaa nöyrtymistään. Mutta eräänä sunnuntaina päivällisaikaan hra Carcel saapui Velizyyn. Vaikka rva Mirande ei erikoisesti luottanutkaan veljensä hyväntahtoisuuteen, hän otti hänet vastaan sydämellisellä ystävyydellä:

Päivällinen syötiin äänettömyyden vallitessa, sillä lapsiin vaikutti sedän läsnäolo aristuttavasti. Jean huomasi, että heidän äitiään vaivasi jokin seikka, vaikka hän koettikin tehdä itsensä levolliseksi. — Nyt, lapset, saatte mennä, — sanoi rva Mirande, kun kahvin vuoro tuli. — Minulla on sedän kanssa hyvin tärkeitä asioita puhuttavana. — Lapset poistuivat. — No niin, Julie parka, — sanoi hra Carcel, kun hän vihdonkin saattoi puhua vapaasti. — Huomaatko nyt, että olin oikeassa, kun sanoin, että ottamalla kasvattaaksesi Louisin lapset otat liian raskaan taakan harteillesi? — En kadu mitä olen tehnyt, — vastasi rva Mirande. — Kieltäytymällä itse välttämättömästäkin olen voinut kasvattaa molemmat lapset niin, ettei heiltä ole mitään puuttunut. Nyt on Jeanin opittava jokin ammatti toimeentullakseen elämässä. Mutta minä en voi kustantaa hänen oppivuosiaan hänen ollessaan poissa luotani. — Minä voin järjestää asian, — sanoi hra Carcel. — Mitä arvelet sellaisesta paikasta, jossa Jean saisi ilmaisen asunnon, ruuan ja vaatetuksen, ja jossa hänelle opetettaisiin hyvä ammatti? — Se olisi liiankin onnellista, ja jos olet sellaisen hankkinut hänelle, olen sinulle ikuisesti kiitollinen. — No, silloin on asia selvä. Minä tiedän erään orpokodin… — Hra Carcel ei kerinnyt lopettaa lausettaan. Rva Mirande nousi seisomaan aivan vavisten. — Orpokoti! Sehän on viimeinen turvapaikka niitä varten, joilla ei ole mätään muuta tukea maailmassa ja joiden on pakko turvautua vieraiden ihmisten armoon. Jumalan kiitos minulla on vielä voimia. Minä lopetan liikkeeni, tahi, — hän jatkoi ivallisesti, — ehkä sinä kunnollista palkintoa vastaan hankit sille ostajan, koska se on sinun toimesi. Sitten muutan lasten kanssa Parisiin ja teen mitä työtä tahansa. Heidän vuokseen rupean vaikka kadunlakaisijaksi ja täytän loppuun saakka perheen äidin velvollisuudet. Ja nyt mene heti tiehesi. Pelkään etten voi enempää hillitä sanojani. — Rva Mirande ojensi ällistyneelle hra Carcelille tämän hatun ja kepin ja avasi oven, puhumatta enää sanaakaan. Mutta hra Carcel ei siitä suuria välittänyt. Nytpä hän oli kaikiksi ajoiksi vapaa tuosta köyhyydessäänkin niin ylpeästä sisarestaan. Se oli ainoa vaikutus, minkä tämä ikävä kohtaus teki häneen.

Jean oli sattumalta kuullut heidän keskustelunsa. Ja nyt hän tiesi, että hän oli jo kauan ollut taakkana rakkaalle äidille ja että äiti oli valmis uhraamaan kaikkensa säästääkseen hänet orpolasten kohtalolta, joiden on pienestä pitäen ansaittava leipänsä. Niin ei saanut käydä! Hänen velvollisuutensa oli nyt jättää tämä rakas koti, mennä maailmalle ja työskennellä kuin mies. Jean päätti kaiken tämän yhdessä hetkessä. Mutta käytöksessään hän ei ilmaissut mitään, niin etteivät rva Mirande ja Madeleine voineet aavistaakaan, että tämä päivä oli viimeinen, jonka hän vietti heidän kattonsa alla. Kun ilta tuli ja hän oli kuten tavallista toivottanut hyvää yötä ja suudellut kasvatusäitiään ja kasvinsisartaan, meni hän makuuhuoneeseensa, riisui kengät jalastaan ja sammutti valkean, istuutuen sitten sängynlaidalle odottamaan, että muut olisivat vaipuneet uneen. Niin istui hän kaksi tuntia pimeässä, päätöksensä rohkaisemiseksi kerraten mielessään niitä seikkoja, jotka hän oli kuullut syrjäkorvalla. Kello löi puoliyön hetken. Kaikki oli hiljaista. Jean sytytti kynttilän, istuutui pöydän ääreen, jossa hän niin usein oli lukenut läksyjään ja kirjoitti paperipalaselle: "Rakas äiti, anna minulle anteeksi. Minä olen kuunnellut oven takana, mitä Sinä ja setä puhuitte. Minä en tahdo olla enää Sinulle rasitukseksi enkä tahdo, että Sinä jättäisit Velizyn minun takiani. Lähden siis. Kun luet tätä kirjettä, olen minä jo kaukana. Mutta ole aivan huoletta, rakas äiti. Kun olen työlläni ansainnut niin, että voin sinulle satakertaisesti palkita kaikki, mitä minun takiani olet tehnyt, palaan luoksesi ja me olemme silloin kaikki onnellisia. Lähetän suudelman sinulle ja Madeleinelle. Näkemiin. — Jean."